Iron Maiden
Hartwall-areena, Helsinki
29.5.2018
Vastikään Metallican kahden illan mittaisesta vyörytyksestä selvinnyttä metallikansaa hemmoteltiin pikavauhtia uudestaan, kun brittiheavyn kruunamaton kuningas Iron Maiden saapui yhtä lailla kahden konsertin ajaksi tulittamaan Hartwall-areenan lavalta.
Lähimenneisyydessä laulajansa Bruce Dickinsonin terveyshuolien huolestuttama mutta siinä sivussa aikapäiviin parhaan pitkäsoittonsa (The Book of Souls, 2015) julkaissut sekstetti on kiertueidensa puolesta jälleen siinä kohtaa sykliä, jossa uuden albumin promotoimisen sijaan muistellaan menneitä. Tällä kertaa nostalgiaan nojataan viime vuonna julkaistun Legacy of the Beast -mobiilipelin kustannuksella.
Yhtyeen vetovoima on kummallinen. Se ei rehellisesti ottaen ole vuosikausiin kyennyt livenä toisintamaan vuosituhannen vaihteen, saati kahdeksankymmentäluvun kultaisten vuosien intensiteettiä, mutta niin vain se vetää edelleen puoleensa valtavia ihmismassoja, joiden ikäjakauma on kaiken huipuksi pysynyt merkittävän laajana.
Kohtalaisen valjun maun jättäneiden Olympiastadion-keikkojen (2011 ja 2013) jälkeen vannoin itselleni, että nyt tämä on osaltani nähty, mutta niin vain huomasin toissa kesänä ajelevani kohti Hämeenlinnaa ja Kantolan tapahtumapuistoa. Enkä kieltämättä tämän jälkeenkään keksinyt, miksi vaivautuisin enää paikalle, jos ja kun Iron Maiden seuraavan kerran maassamme vierailisi.
Viimeisimmän keikkauutisen saapuessa kuitenkin ymmärsin pyörtää päätökseni, sillä tiedossa olisi ensimmäinen hallikeikka sitten marraskuun 2006. Sisätiloihinhan nämä spektaakkelit on rakennettu, eikä kasvavaa kutinaa yhtään lieventänyt tieto astetta harvinaisempien kappaleiden lupailu settilistaan.
Kiertue starttasi edellisenä lauantaina Tallinnasta, ja sieltä kirikin tieto muutaman erityisen mielenkiintoisen kappalevalinnan päätyneen keikkasettiin. Perinteisten troopereiden ja fearofthedarkien ohessa esimerkiksi kahta Blaze Bayley -aikakauden helmeä (Sign of the Cross ja The Clansman) ei tosissaan oltu kuultu elävänä todella pitkään aikaan. Yleisesti yhtyeen heikkona hetkenä pidettyjen albumien huomioiminen osana Iron Maidenin perintöä, maailmassa jossa esimerkiksi Judas Priestin kahta Tim Owens -pitkäsoittoa ei ole edes Spotifyssa, on eleenä äärimmäisen kunnioitettava.
Valtaosan kerroista yhtye on juuri niin vahva kuin nokkamiehensä, ja siinä missä kaksi vuotta sitten syöpähoitojen runnoma Dickinson oli selkeästi vasta matkalla ihannekuntoonsa, toikkaroi tällä kertaa lavalla kuin uudestisyntynyt rautamies. Dramaturgisesti maestro pisti parastaan, vaihtoi vaatepartta tämän tästä, ja eläytyi rooliinsa eritoten monumentaalisten kappaleiden aikana, kuten kaltaisensa kokeneen viihdyttäjän kuuluukin.
Harvemmin esitettyjä sävellyksiä sisältänyt keikan alkupuoli oli itse asiassa rakennettu kahden teeman ympärille. Ensimmäisten viiden, sota-teemaisen kappaleen jälkeen Dickinson kertoi seuraavaksi siirryttävän niin monesti sodan yhteydessä käsiteltävään uskontoon. Aiheen puolesta syvään päähän sukeltavien Revelationsin ja For the Greater Good of Godin aloittaneen toisen viiden kappaleen kokonaisuuden päätti viimeksi 1986 soitettu, valtavalla enkelihahmolla ja Dickinsonin liekkipyssyillä ryyditetty Flight of the Icarus.
Keikka oli komea. Mahdollisesti paras sitten vuoden 1999 Ed Hunter -kiertueen, jonka tiimoilta suosituin laulajansa palasi kokoonpanoon muutaman vuoden etsikkoajan jälkeen. Lavashow oli hyvin mahdollisesti sen uran huikaisevin aina Aces High’n Spitfire-lentokoneesta, Legacy of the Beastin kuvastoa mukailevan jylhän kirkkoteeman kautta The Number of the Beastin liekkimereen.
Teknisestä näkökulmasta toteutuksesta huokui selkeä päivitys tähän päivään, jossa korkean keikkalipun hintaa ei mielestäni kykene perustelemaan pelkillä vaihtuvilla taustalakanoilla. Nyt paukkui, roihusi ja säkenöi, mutta soitannollisesti jäi kieltämättä hieman hampaankoloon.
Papukaijamerkin arvoisesti suoriutuneen laulajansa sijaan kitaristikolmikko oli eritoten omien soolojensa parissa toisinaan aivan yössä. Asiaan ei auttanut Maiden -keikkojen helmasynti, eli epätasapainoinen soundi jonka takia kitarat huusivat aika ajoin naurettavan kovalla.
Kävikin siis niin, että yli neljäkymmentävuotias sotaratsu löysi kuin löysikin itsestään vielä tuoretta vimmaa, jonka myötä Iron Maidenin seuraavan keikan missaaminen ei tule kysymykseenkään.
Muikeasta harvinaisuuskirjosta huolimatta, toki paljon fanien toivomia kappaleita jäi kuulematta, eikä esimerkiksi Somewhere In Timelta (1986) kuultu raitaakaan. Tämän kanssa on vain elettävä, sillä yhtyeen ikonisimpien hittien poispudottaminen ei myöskään ole vaihtoehto. Bändin fanikunta kuorii koko ajan nuoremmaksi, ja aina katsomosta löytyy joku, jolle kyseinen keikka on se elämänsä ensimmäinen Iron Maiden -konsertti.
Sami Turusen kuvaama galleria – klikkaa suuremmaksi ja navigoi nuolin:
