”Marsilainen käy maapallolla, sanotaan että vuonna 1950, ja tarkkailee ihmisiä, lukee niiden lehtiä. Sitten se tulee uudestaan maahan tänä päivänä. Näkee miltä ihmiset nyt näyttävät, minkälaista taidetta he tekevät, minkälaista viihdettä käyttävät, miltä Lego-ukot nykyään näyttää. Mitähän marsilainen luulee että tässä välissä on tapahtunut. Jotakin kammottavaa on tapahtunut. Varmaan jokin virus on vallannut maailman.”
Näin pohtii Joonas Konstigin Perkele-romaanissa (2015) Anna Pakkala, kansainvälisesti menestyksekkään Total War -hevibändin keulahahmon Kris Liedesin vaimo. Virus, johon Anna viittaa, on tietenkin rock, heavy metal, ja koko sen mukanaan tuoma kulttuuri: saatanallisen metelin, simuloidun pahuuden, sovinistisen tyhmyyden ja sovelletun rumuuden smörgåsbord, jolta me kaikki Helsingin olympialaisten jälkeen syntyneet olemme hakeneet omannäköisen lautasellisemme.
Ja aika monella lautasella on iso kauhallinen Iron Maidenia: heviyhtyettä, joka kaikkien suurien bändien lailla on luonut ympärilleen oman ilmastonsa.
Kaikissa heviyhtyeissä on jotakin surullisen suomalaista, mutta Iron Maidenissa on aina ollut jotakin erityisen suomalaista.
Ensinnäkin: Itä-Lontoon Leytonista valtaosin kotoisin olleen yhtyeen miehiä ei ole koskaan ulkonäöllä pilattu. Vaikka hiusmetallin katsotaan jostakin vinkkelistä olleen maailmalle muuttaneesta Hanoi Rocksista lähtöisin, silti täällä on aina osattu enemmän samastua miehiin, joille täishampoo on ainoa hiusvalmiste, jota he voisivat uskottavasti markkinoida.
Vaikka Iron Maiden perustettiin jo vuonna 1975, sen pinnalle pääsy osui vuosikymmenen lopulle, jolloin Sounds-musiikkilehti nosti sen erikoisnumerossaan ketterästi nimetyn NWOBHM-aallon harjalle. Akronyymihirviö (suoranainen lyhenne-Eddie) tarkoittaa ”brittiläisen hevin uutta aaltoa”, ja sillä tarkoitettiin punkin vanavedessä rannalle huuhtoutuneita uusia metallibändejä.
Nämä olivat yhtä aikaa vastaisku punkille, mutta myös loogista jatkumoa sille. Vaikka Iron Maiden, Def Leppard, Samson ja monta unohdettua nimeä palauttivat musiikkiinsa punkia edeltävän raskaan rockin soundeja, he silti tekivät sen vailla 70-luvun pöhöä ja usein tee se itse -asenteella, usein omat levynsä itse julkaisten ja markkinoiden.
Koska pelkkä musiikki harvoin rockmusiikissa riittää, Iron Maidenin liki vahingossa tapahtunut neronleimaus oli ottaa ensimmäisestä singlestä alkaen kansiinsa Eddie-hirviö. Itseoppineen piirtäjän Derek Riggsin luoma hahmo oli alun perin luotu punkbändin levynkantta varten, mutta päätyi piirrosluonnosten hylkiöpinoon, josta Iron Maidenin manageri Rod Smallwood sen bongasi. Eddie muistuttaa ehkä ulkonäöltään zombia, mutta se on toimenkuvaltaan ja edesottamuksiltaan osoittautunut paljon muuntautumiskykyisemmäksi hahmoksi.
Vuosien varrella Eddie on Iron Maidenin sinkkujen ja albumien kansissa muun muassa heilutellut veistä Margaret Thatcherin ruumiin yllä, sivaltanut samuraimiekalla tuolloisen laulajan Paul Di’Annon pään irti (tämä kansi tosin nopeasti syrjäytettiin, sillä yhtye aikoi oikeastikin laulajastaan eroon), vedellyt Saatanan naruja kuin marionettia, jahdannut sielunvihollista tomahawkin kanssa ja poseerannut egyptiläisenä faaraona.
Eddie on myös esiintynyt pakkopaitaan pyydystettynä mielisairaalavankina, metallisiipisenä käristämässä Ikarosia liekinheittimellä ja kyborgina dystoppisessa tulevaisuudessa. Se on teurastanut televisiopastoreita, ollut työllistettynä yhtä aikaa haudankaivajana ja viikatemiehenä, hengaillut epäluonteenomaisesti Who Framed Roger Rabbit -leffan (1988) Jessica Rabbitin kanssa ja niin edelleen.
Melkein kaikki tämä tapahtui ennen 90-lukua, jolloin yhtye alkoi tilata Eddie-aiheisia kansikuvia myös muilta taiteilijoilta kuin omaan luomukseensa jo hieman leipääntyneeltä Riggsiltä.
Eddie teki Iron Maidenista yhtä aikaa ikuisen ja iättömän sekä tarjosi lavashow’lle jatkuvuutta, sillä hirviölle saattoi aina keksiä uusia asioita tehtäväksi. Yhdistämällä huonoa kauhua ja hyvää scifiä – kaikkien hevarien vakiolukemistoa – Eddie seikkaili myös turvallisen ei-seksuaalisissa ympäristöissä, mikä teki murrosikäisille pojille yhtyeen maailmasta turvallisen.
Samalla Eddie vakuutti tietämättään Iron Maidenin ikääntymiseltä, sillä siinä missä poliittinen korrektius on tehnyt Kissin kaltaisista aikalaisista sovinismissaan parhaimmillaankin koomista ja useimmiten likaisten vanhojen setien ahdistelurockia, Iron Maiden ei moista historian tuomiota joudu kokemaan.
Lukeneisuus ja kekseliäisyys on myös aina näkynyt yhtyeen teksteissä. Siinä missä joku Gene Simmons, tuo raskaan rockin kroonisesti kiimainen kääpiö-Trump, oli kykenemätön kirjoittamaan lauluja muista asioista kuin tili- ja kalupussistaan, päälaulunkirjoittajaa Steve Harrisia ja muita Maiden-miehiä kiehtoi enemmän toinen maailmansota, maailmanhistoria ja kaunokirjallisuus – kunhan niissä kaikissa mahdollisimman moni heitti henkensä.
Esimerkiksi Paschendale (2003) kertoo nimensä mukaisesti kyseisestä ensimmäisen maailmansodan taistelusta, kun taas Montségur (2003) miellyttää kovasti niitä, joiden mielestä vuoden 1244 linnapiirityksestä ja vääräuskoisten polttamisesta ei ole kirjoitettu tarpeeksi lauluja. 14-minuuttinen Rime of the Ancient Mariner (1984) taas ottaa paitsi nimensä myös teemansa Samuel Taylor Coleridgen vuoden 1797 pitkästä runosta, jonka sanomana on, että meidän pitäisi rakastaa kaikkia luojan luomia olentoja.
Kuten kaikki kunnon historioitsijat, Iron Maidenin miehet siis ovat moralisteja sisimmässään. He seulovat historian kauheuksia löytääkseen toisaalta varoittavia esimerkkejä ja toisaalta palkitsevia kertomuksia siitä, kuinka usein loppujen lopuksi hyvä voittaa ja urheat palkitaan.
Siksi Iron Maiden on myös kautta aikojen ollut yhtyeitä, joilla teini-ikäiset pojat ovat yrittäneet tehdä vaikutusta yläasteen opettajiinsa. He ovat tehneet englannin, musiikin ja äidinkielen esitelmiä osoittaakseen, että näillä nuhruisilla miehillä on mielissään muutakin, kuin että minkä kulman takana seuraava tuoppi odottaa.
Samalla kun raskas rock on musiikkina keski-ikäistynyt ja sen kuulijat oheisuhreina, Iron Maidenista on tullut samanlainen isien ja poikien yhteinen projekti kuin pienoismallien kasaaminen aikoinaan. Yhtyeen koko levytetty tuotanto onkin valtava bensiininkatkuinen ja hienhajuinen miesluola, jonne naisilla ei ole tulemista muuta kuin voileipiä tuomaan (joskin naisia näkyy nykyisin kuvioissa enemmän, varsinkin keikoilla – toim. huom.).
Herkässä iässä kasvava teini voi muodostaa monenlaisia mielikuvitussuhteita ihailemiinsa muusikkoihin. On yhtyeitä, joiden jäsenet yllyttävät säilyttämään heihin etäisyyden, nostamaan heidät jalustalle. Heitä arvostaa, koska ei uskalla tavata heitä syystä tai toisesta.
Iron Maidenin muusikkosakki on aina pelannut toiselle joukkueelle: he ovat tyyppejä, joille tekisi mieli ostaa tuopillinen kädenlämpöistä olutta lähipubissa. Aivan kuin he olisivat sadan miljoonan albumin levymyynnistään huolimatta epäonnistuneet olemaan kauhistuttavia ihmisiä – mikä useimmilta rockmuusikoilta onnistuu ongelmitta ja luontevasti.
Yhtyeen perustaja, pääasiallinen laulunkirjoittaja ja basisti Steve Harris on ollut ainoa pysyvä jäsen vuodesta 1975 tähän päivään saakka. Noin teoriassa hän edustaakin klassista luovaa megalomaania kaiken sturm und drangin takana, mutta on aivan kuin hän olisi unohtanut olla mulkku kaiken huseeraamisensa takana. Yhtyeelle tavaramerkiksi muodostuneen laukkaavan bassosoittotekniikan luonut Harris esiintyy kautta Maiden-historiikkien mukavana miehenä, vaikka ovet hänen ympärillään ovat jonkin verran käyneetkin.
80-luvun alusta loppuun ja vuosituhannen alusta bändissä soittanut kitaristi Adrian Smith vastasi kultakautena yhtyeen lyhyemmistä ja ”kaupallisemmista” kappaleista vastapainona Harrisin historiallisille ja koukeroisille säveleepoksille. Yhdessä vuonna 1978 Maideniin liittyneen kitaristi David Murrayn kanssa Smith on vastannut metallihistorian vaikuttavimpiin kuuluvasta kitaratulituskaksikosta – yhtyeen rakastamaan sotahistoriaan vertaamalla he ovat Hawker Hurricane -hävittäjäpari, joilla Taistelu Britanniasta voitettiin vuonna 1940.
Kiinnostavampaa on kuitenkin, että Adrian Smith innokkaana kalastajana tapasi ottaa matoja mukaan kiertueille, ja pönötti Angler’s Mail -kalastuslehden kannessa syksyllä 2009.
Nicko McBrain on taas proverbiaalinen peto rumpaliksi: mies, joka murtuneine nenineen ja bailaustapoineen on se tarpeellinen ainesosa kaaosta, jollaisen jokainen rockyhtye tarvitsee. Kunnon rock-kliseen lailla hän kääntyi kristinuskoon vuonna 1997, ja harkitsee tuoreimmissa haastatteluissa vakavasti viinasta luopumista. 80-luvun lopulla Melody Maker -lehden satiiripalsta Talk Talk Talk julkaisi fiktiivistä Nicko McBrainin päiväkirjaa, jossa hänet esitettiin yksinäisenä ja onnettomana skolastikkona räyhäävän metallibändin riveissä.
Kaikki nämä miehet voisi laittaa töihin katsastuskonttoriin sellaisenaan, eikä kukaan autoaan hyväksyttäessään huomaisi mitään kummallista.
Ensimmäinen laulaja Paul Di’Anno erotettiin yhtyeestä vuonna 1981 epäluotettavuuden takia. Tavanomaisten päihdeongelmien lisäksi hän erikoistui pyörtymisten lavastamiseen takahuoneisiin silloin, kun hän ei halunnut esiintyä.
”Minä en ole koskaan nähnyt kenenkään pyörtyvän niin mukavasti kuin Paulin”, Steve Harris muistelee Mick Wallin kirjassa Iron Maiden: Run to the Hills (1998).
”Hän onnistui aina pyörtymään tuolille tai matkalaukulle – ei koskaan naamalleen.”
Di’Annon tilalle astui ”ilmahälytyssireeniksi” kutsuttu Bruce Dickinson, jonka oopperamainen tenori uursi uraa power metalin johtavana laulutyylinä. 4,25 oktaavin äänialaa ei kykene ylläpitämään, jos vetää spiidiä ja viinaa yön halki, joten Dickinson on etsinyt potkunsa vapaa-aikanaan muilta suunnilta.
Nicko McBrainin epätodennäköisen lentoharrastuksen innoittamana Dickinson on hankkinut itselleen liikennelentäjän lupakirjan ja on lentänyt yhtyeen keikkakamoja kantaneita lentokoneita kiertueilla, myös jumbojettiä. Hän on harrastanut myös miekkailua lähellä kilpatasoa, mikä selittänee lajista kertovat kappaleet Iron Maidenin levyillä.
Kiertueväsymyksen ja avioeroahdistuksen lääkkeeksi hän on kirjoittanut kaksi skatologista veijarisatiiria The Adventures of Lord Iffy Boatrace (1990) ja The Missionary Position (1992). Tämän lisäksi hän on toiminut BBC:n radiojuontajana ja tehnyt Discovery Channelille tv-sarjaa ilmailun historiasta.
Omaelämäkerrassaan What Does This Button Do? (2017) Dickinson kertoo myös soittamisesta keskellä sotaa Sarajevossa sekä kurkkusyövän peittoamisesta. Hän on myös oluenpanija, jonka suunnittelema Trooper-olut on Robinsons Brewery -panimon menestyksekkäin vientituote.
Jos Steve Harrisissa ruumiillistuu Iron Maidenin musiikillinen eetos ja virtaviivaisuus, Bruce Dickinson toi bändiin renessanssi-ihmisen ihanteen. Iron Maidenissa ja sen jäsenten kaikissa eri projekteissa ottaa hahmon ajatus, että vapaassa maailmassa ihminen pystyy tekemään mitä hyvänsä: yhtä aikaa esiintymään stadioneilla ja lentämään matkustajakonetta.
Iron Maidenin musiikillinen, temaattinen ja tempauksellinen skaala saakin useimmat bändit näyttämään siltä mitä ne ovatkin: pieniä ja pikkumaisia.
Jokaisella suurella yhtyeellä on oma keisarillinen aikakautensa – se ajanjakso, jolloin he tuntuvat tekevän kaiken oikein. Keisarillinen ajanjakso alkaa yllättäen, vailla ennakkovaroitusta, ja päättyy yhtä lailla äkillisesti.
Iron Maidenilla tuo ajanjakso sijoittuu suurin piirtein vuosiin 1982–1988. Tuon ajanjakson sisällä he julkaisivat viisi keskimäärin parhaimpina pidettyä albumiaan: The Number of the Beast (1982), Piece of Mind (1983), Powerslave (1984), Somewhere in Time (1986) ja Seventh Son of a Seventh Son (1988), valloittivat Yhdysvallat, tekivät mammuttikiertueita (kuten Powerslavea seuranneen 193 keikan rysäyksen) ja päättivät aikakauden metallifestivaali Doningtonin pääesiintyjänä soittamalla 107 000 ihmiselle.
Niinpä Iron Maidenin ydinfanikunta onkin aina koostunut miehistä, jotka ovat syntyneet vuosien 1970–1975 välillä. Heille kaikille Maidenin keisarillinen kausi osui yksiin sen ajanjakson kanssa, jolloin he itse löysivät rockin. Ja koska rock on perusluonteeltaan infantiili taidemuoto, sen rakastajien maut harvoin kehittyvät vuosirenkaiden kerääntymisen myötä.
Ainoastaan intohimo laantuu. Tämän vuoksi niin suuri osa yhtyeistä tekee parhaat levynsä 25–30-vuotiaina, eikä mikään tunnu kuulijasta enää koskaan niin ihanalta ja tuoreelta kuin musiikki, johon hän rakastui 15-vuotiaana.
Keisarillista aikakautta seuraa aina hengissäpysymistaisteluiden aikakaudet. Iron Maidenin musiikkia on luonnehdittu metalliksi, joka ottaa vaikutteita yhtä lailla perinteisestä heavy metalista kuin speed metalista ja suodattaa ne sinfonisen kokonaisnäkemyksen läpi, kovaa ja korkealta laulettuna.
Maidenin johtaman aikakauden haastajaksi nousi 80-luvun lopussa yhdysvaltalainen sukkahousuhevi: Poisonin ja Skid Row’n kaltaiset yhtyeet, jotka toivottivat valtakuntaansa tervetulleiksi myös tytöt, toki mieluummin bändäreinä mutta vastentahtoisesti myös kuulijoina.
Toinen ja ehkä Maidenille vaarallisempi haastaja oli thrash metal ja sen johdannaiset: Metallica, Slayer ja muut entistä nopeammin ja vihaisemmin soittavat yhtyeet sekä Panteran ja Sepulturan kaltaiset katumetalliyhtyeet, joille kovista oloista kotoisin oleminen oli jotakin ihan muuta kuin vain 60–70-lukujen mustavalkotelevisio-Englannin ankeus.
Seuraavan vuosikymmenen alussa koko raskaan rockin ilmiöksi muodostui varsinkin Yhdysvalloissa grunge, joka nosti henkilökohtaisuuden ja mielenterveysongelmat keskipisteeseen tavalla, joka sai Iron Maidenin suosiman kauhu- ja shokkikuvaston näyttämään keskenkasvuiselta ja vanhanaikaiselta.
Grungea seurasi 90-luvun lopulla nu-metal: kaikkien edellisten kausien poikima sekasikiö. Se oli hemmoteltujen valkoisten poikien itsekeskeistä ja rumaa treffiraiskausrockia, joka soundillisesti hyödynsi myös Prodigyn kaltaisten kovasoundisten konebändien uhoa ja hiphopin sosiopaattista kovanaamaisuutta.
Kaikesta tästä Iron Maiden otti osumaa, etenkin kun Bruce Dickinson jätti yhtyeen vuosiksi 1994–1999 etsiäkseen uusia henkilökohtaisia haasteita soolouralta, BBC:n sotareportterina ja lentäjänä. Mutta koska Iron Maiden oli tehnyt pohjatyönsä käännytyksessä hyvin ja koska se ei Blaze Bayley laulajanaan menettänyt näkyvistään alkuperäistä missiotaan, se pysyi huipulla tuulisessakin ilmastossa.
Ja kun rockmusiikissa tarpeeksi kauan pysyy paikoillaan, huomaa lopulta muuttuneensa maamerkiksi: ei ehkä kartan keskipisteeksi mutta elementiksi, jonka siirtäminen paikaltaan on yhtä vaikeata kuin jos yrittäisi syrjäyttää Altain vuoriston.
Kun Bruce Dickinson kävi Suomessa markkinoimassa omaelämäkertaansa itsenäisyyspäivän alla 2017, Akateemisen Kirjakaupan ikkunoiden takana tv-haastatteluun tunki kyltillään innokas teinityttö. Kyltissä luki: ”Bruce, will you marry my mom?”.
Dickinson ei voinut olla näkemättä kylttiä, ja varmasti ajatteli, että tähän on tultu: nuori polvi arvostaa heitä yhä, mutta itsensä sijasta nuoret haluavat naittaa heidät vanhemmilleen. Veteraanirockyhtye alkaa olla jo museoesine samalla tavalla kuin Dickinsonin ihailemat RAF:n lentokoneet toisen maailmansodan ajalta. Mutta kuten Christopher Nolanin elokuva Dunkirk (2017) osoitti, ne vanhat hävittäjät lentävät yhä komeasti ja kylvävät tarvittaessa tuhoa.
Näin tekee varmasti myös Iron Maiden toukokuussa 2018 Tallinnasta alkavalla Legacy of the Beast -kiertueellaan, joka yhtä aikaa markkinoi yhtyeen viime vuonna lanseeraamaa mobiilipeliä ja lupaa sukelluksen bändin historiaan. Heidän ikäluokkansa bändi operoi aina kahdella taajuudella: se yhtä aikaa kuratoi omaa menneisyyttään ja yrittää välissä luoda jotakin uutta, mikä ei kalpenisi liian ilmeisesti menneille saavutuksille.
Siksi viimeinen sana onkin osuvaa antaa Nicko McBrainille, joka kulttuurilehdessä The Drummer’s Journal vertaa yhtyeen uraa vuoristorataan, jollaisen hän haluaisi rakennuttaa.
”Tekisin siitä todella pelottavan, paljon pimeitä kulmia ja ylläreitä. Muistatko, kun lapsena kummitusjunassa oli sysimustaa, feikkihämähäkinverkkoja kaikkialla, ja sitten yhtäkkiä jokin osuu kasvoihisi? Tekisin meidän vuoristoradastamme sellaisen. Ja sitten tulisi sormi, Eddien sormi, joka menisi perseeseesi. Tai siis ei sinne sisälle – muotoilin asian tosi huonosti – enemmän vain kouraisisi lempeästi. Sitten ihmiset kääntyisivät toistensa puoleen, että ’kouraisitko juuri persettäni?’.”
Iron Maiden esiintyy Helsingissä Hartwall-areenalla 28. ja 29. toukokuuta.