Festarikentän laadukkaimmassa ja viihtyisimmässä päässä – raportti ja rutkasti kuvia Sidewaysista

Sideways juhlittiin onnistuneesti viikonloppuna: aurinkoiset torstai ja perjantai sekä sadekuuroista kärsinyt lauantai keräsivät yhteensä 26 000 asiakasta Helsingin Nordikselle. Rumban delegaation muodostivat Tuomas Aflecht ja Jukka Hätinen, joiden dialogi festivaalin kulusta on ohessa, sekä Camilla Hanhirova ja Julius Töyrylä, joiden valokuvat rytmittävät raporttia.

Sideways
Nordis, Helsinki
16.–18.6.2022

Tuomas: Sidewaysiin astuessa ei käynyt kertaakaan mielessä, että tässä olisi pidetty koronan pakottamia välivuosia. Helsingin jäähallin yhteyteen rakennettu festivaalialue tuntui kotoisan toimivalta, juuri sellaiselta kuin sen muistikin olleen. Myöhemmin saatu tieto viikonlopun ennätysyleisöstä ei näkynyt ruuhkana, varsinaisia pullonkauloja ei ainakaan festarijärjestäjien ratkaisujen takia päässyt syntymään.

Jukka: Tohtisin nokittaa edellä mainittua: tämänvuotinen Sideways oli järjestelyiltään paras Sideways, ja tämähän tarkoittaa suomalaisella festarikartalla suurin piirtein laadukkainta ja viihtyisintä tapahtumaa. En tiedä mitä olisi pitänyt tehdä, jos olisi halunnut jonottaa. Juomaa juomalla, ruokaa syömällä ja saniteettitiloissa asioimalla se ei ainakaan onnistunut. Myös oheisohjelma, kuten käytävällä olleet arcadepelit mahdollistivat spontaanin osallistumisen.

Yleisöä Kissan keikalla. Kuva: Julius Töyrylä.

K-X-P:n keikka Basementissa oli kenties ainut selkeästi alimitoitettu buukkaus: jono kiemurteli ulkona, eikä kaikki halukkaat mahtuneet keikalle. K-X-P on ehtinyt vaipua jonkin asteiseen hibernaatioon, mutta aktivoitui Sidewaysiin, jossa on esiintynyt miltei jokaisena vuonna. Timo Kaukolampi ratsasti Tomi Leppäsen ja Tatu Rönkön tribaalikrautrock-kompeilla, eikä esiintymisen yhteydessä voi olla mainitsematta visuaaleista vastannutta Samuli Alapurasta eikä tuhdeista soundeista vastannutta Eppu Hellettä. Kosmisen pumppauksen totaalista voittoa!

Tuomas: Aikoinaan Sidewaysissa ensimmäisen keikkansa heittänyt Ruusut on kasvanut vuosien mittaan todella vakuuttavaksi livebändiksi. Ringa Mannerin ääni soi upeasti koko keikan ajan ja muutenkin yhtye huokui itsevarmuutta. Bändi oli varmasti omiaan vetämään lisää yleisöä alueelle torstain alkuillan kynnyksellä ja samalla lukuisten palvelujen pariin päälavan välittömään läheisyyteen. Tuotannollisesti olisi kuitenkin kiehtovaa nähdä nelikko joko myöhemmässä slotissa tai Black Boxin (kellonajasta riippumatta) hämyisessä tunnelmassa.

Haunted Plasma. Kuva: Julius Töyrylä.

Jukka: Jos Ruusut soitti debyyttikeikkansa Sidewaysissa taannoin, niin nähtiinpä tänä vuonnakin uuden tähtikokoonpanon lanseeraus. Haunted Plasma esiintyi ensimmäisen festaripäivän viimeisenä aktina. Jo kertaalleen mainitut Timo Kaukolampi ja Tomi Leppänen saivat rinnalleen tässä kokoonpanossa Oranssin pazuzun kitaristin Juho Vanhasen. Synkästi jyskyttävä psykedelia sai rituaalinomaisia piirteitä, kun Grave Pleasures– ja Hexvessel-solisti Mat McNerney lauloi dramaattisesti messuavalla tulkinnallaan alkukeikan. Sen jälkeen Haunted Plasma tuuppasi yleisönsä turbulenttisen virtauksen riepoteltavaksi. Niin ikään jo kertaalleen mainittu Ringa Manner tuli täydentämään yhtyeen soundia. Efektit ja eteeriset äänet toivat mukaan immersiivisen tason. Kokoonpano ei ole julkaissut vielä biisiäkään, mutta keikan perusteella: ottakaa rahani!

Tuomas: Yhtä vuolaita kehuja ei voi kuitenkaan tarjota Iceagelle, joka esiintyi festarin pienimmällä ulkolavalla eli jäähallin kyljestä löytyvällä Saharalla. Raskassointuiseen, mutta kuitenkin kohtuulliseen menevään rockiin luottava tanskalaisbändi aloitti vahvahkosti, mutta tunnelma latistui kuin rippijuhlissa vesisateella (vaikka tuolloin ei siis satanut, toim. huom.). Esitys oli hyvinkin tokkurainen ja vaikutti jaksavan kiinnostaa vain innokkaimpia faneja. Tähän bändi ei tarjonnut juuri mitään lääkettä.

Yves Tumor. Kuva: Camilla Hanhirova.

Ei täysin vastaavia ongelmia, mutta hivenen pettymyksen tunteita koettiin Yves Tumorin keikalla. Aikoinaan Flow’ssa samaan aikaan Blood Orangen kanssa esiintynyt artisti ei joutunut taistelemaan samanhenkisestä yleisöstä. Tällä kertaa tekemistä oli kuitenkin äänenpainojen kanssa. Black Boxissa efektoidut vokaalit jäivät bändin kovaäänisen äänimassan alle. Yves Tumorin kaltaisen artistin kohdalla vahvuus on nimenomaan laulussa. Nyt artisti oli toki energinen, mutta lataus jäi silti piippuun.

Jukka: Flow’ssa Yves Tumor esiintyi yksin, ja show oli performanssin kaltainen valon, varjon, savun ja taiteellisen r&b:n tutkielma. Sidewaysissa livebändi vei Yves Tumorilta eli Sean Bowielta huomiota, ja hänen roolinsa typistyi ”vain” yhtyeen laulajaksi. Bowien laulu hukkui kovaäänisen miltei täysin bändin tuuttaamaan massaan esimerkiksi Gospel for a New Centuryn pauhaavassa kertosäkeessä. Reipas volumetaso hämmensi sikäli, sillä juuri aiemmin samalla lavalla Beak> oli valitellut ”Suomen hallituksen” asettamia melurajoja. Portishead-multi-instrumentalisti Geoff Barrow’n ja Billy Fullerin sanailu vei keikan muutenkin lähemmäs stand-upia kuin immersiivistä kraut-elämystä, jollaisena bristolilaisten Can-palvonnan olen taannoin kokenut.

Black Box toimi kuitenkin pääsääntöisesti festivaalin parhaana areenana. Molchat Doma sai jäähallin permannon ääriään myöten täyteen. Yhtyeen post-punk kuulosti kirkkaalta ja jylhältä, ja harvemmin syntetisaattorien ääressä on nähty yhtä villejä tanssimuuveja kuin tällä keikalla. Joku yleisössä huusi toistuvasti slava Ukrainia kuin haastaakseen valkovenäläistrioa, joka kuitenkin on täysin suorasanaisesti tuominnut niin Venäjän kuin oman kotimaansakin toimet Ukrainassa.

Richard Dawson & Circle. Kuva: Camilla Hanhirova.

Circle esiintyi Sidewaysissa vuonna 2019 tuoden mukanaan yllätysvieraana Richard Dawsonin. Nyt koettiin kollaboraatiokeikka ihan sovitusti yhteislevytyksen, viime vuonna julkaistun Henki-albumin tiimoilta. Neljän (!) sähkökitaran, basson, rumpujen ja syntetisaattorin yhteissoundi oli miltei hengensalpaavan upea: jokainen kitara oli tunnistettavissa ja äänenkuvan dynamiikka mahdollisti sellaisen kasvatusherutuksen, että kliimaksin reunalla käytiin aivan jokaisen kappaleen kanssa. Malliesimerkkinä Silphiumin haahuilu, josta melankolinen riffi alkaa versota Mika Rätön koskettimien saattelemana kukoistukseen. Tai Lily, jossa mullikuoron pompöösin kertosäkeen ja circlemäisellä tyyneydellä toistetun riffin ristiriita kerää kierroksia ja vyöryy päälle vastustamattomasti. Dawsonin soolouran outsider-folk kuului selkeiten keikan aloittaneessa Cooksoniassa, mutta keikan viimeisenä kuullun Terminalin riffin jauhaessa hän oli sulautunut erottamattomaksi osaksi yksikköä.

Tuomas: Espanjalainen elektroartisti Ela Minus tarjosi Basementissa audiovisuaalisesti vakuuttavan konsertin, jossa tunnelmaa rakentava sekä ylläpitävä äänimaailma pääsi kunnolla oikeuksiinsa kellaritilan trooppisissa olosuhteissa. Draaman kaari rakentui hyvin ja laulaja osasi sitä todellakin ylläpitää. Ela Minus ei tyytynyt pönöttämään soittimiensa vieressä vaan nautti tanssien joka hetkestä ja se välittyi myös yleisölle. Ehdottomasti yksi viikonlopun parhaimmista keikoista.

Caribou. Kuva: Camilla Hanhirova.

Jukka: Kuten tähänastisesta tekstistä voi päätellä, Sidewaysin tapaisella festivaalilla monet kiinnostavista asioista tapahtuvat aivan muualla kuin isoilla ulkolavoilla. Esimerkiksi monet päälavan ulkomaisista vieraista ovat olleet relevanteimmillaan kymmenisen tai enemmänkin vuotta sitten. Esimerkiksi Caribou vaikutti tulleensa keikalle suoraan Flow-festivaalilta 2010 esiintymisasuja ja taustavideoita myöten, eikä aikaillut jättihitti Odessan (2010) kanssa vaan liipaisi sen tulille jo heti alkukeikasta. Toki setissä oli kappaleita sinänsä laadukkaalta Suddenly-albumilta (2020), mutta Sun-kappaleen (2010) levyversiosta poikennut psykedeliarönsyily ja vielä Odessaakin suositumman Can’t Do Without You -biisin (2014) euforinen, keikan lopettanut nostatus droppeineen olivat ne, jotka saivat aikaan jakamattoman huomion lavan suuntaan.

Mogwai ja Dinosaur Jr tarjosivat kaksi eri tulokulmaa äänekkääseen sähkökitaraan. Ensin mainitun hallittu massalla maalailu kuulosti ihanalta perjantain ilta-auringossa. Jälkimmäisen rapatessa roiskuu -tyyppinen suriseva ja kirskuva soitto aivan yhtä ihanalta. Mutta molemmat tuntuivat samaan aikaan turvallisilta valinnoilta, kuin pölyä keränneen puhelinluettelon keltaisten sivujen avaaminen kohdasta ”post-rock” tai ”alternative rock” ja soitto ensimmäiseen numeroon.

Vesala. Kuva: Julius Töyrylä.

Visuaalisesti pisimmän korren veti Vesala, joka esiintyi niin myöhään, että ilta ehti ulkona pimentyä. Valoshow pääsi oikeuksiinsa ja sekä artistin että tanssiryhmän yllä nähty kirkkaan oranssi oli näkyvä ja näyttävä valinta. Keikka tasapainoili Vesalan hittien ja taiteellisemman materiaalin välillä, ja livesovitukset olivat iskeviä (paitsi Pulkka, ei Pulkkaa enää, kiitos). Vesala itse vaikutti jotenkin vilpittömän ja häkeltyneen onnelliselta, eikä tämä voinut olla tarttumatta.

Tuomas: Lauri Haavilla oli vain 30 minuutin slotti Sahara-lavalla. Jyväskyläläinen on julkaissut urallaan kaksi levyä ja ep:tä, joten paperilla settilistan rakentaminen voisi tuntua vaikealta. Keväällä julkaistu laululevy poikkeaa artistin aiemmasta tuotannosta kuitenkin täysin, joten oli odotettavissakin että esitetyt kappaleet edustavat pääosin sitä materiaalia. Laulaja yhtyeineen ehti vetämään yllättävänkin monta biisiä, joskin joistain kappaleista lyhyemmät versiot. Loppuhuipennus jäi kaikesta huolimatta kuulematta, kun Silmät kii -biisin ensitahdit katkesivat yllättävästi festivaalin toimesta. Aika oli kulunut umpeen. Karismaattinen solisti onnistui kaikesta huolimatta rakentamaan nopeasti lämpimän tunnelman, ja tätä keikkaa olisi mieluusti katsonut ainakin sen vartin pidempään.

Yleisöä Gasellien keikalla. Kuva: Julius Töyrylä.

Aurora-lavalla Gasellit pääsi muistuttamaan siitä symbioosista, jossa orkesteri on kasvanut jo todella isoksi, mutta meininki on edelleen luontevaa ja leppoisaa. Teipillä kyhätyt tee-se-itse-kankaat ovat historiaa. Tilalla on jättimäinen Gasellit-kyltti ja Pakko relaa ennen kun mä delaan -kansitaiteesta tuttu, lavan kattoon yltävä viikatemies. Elävää visuaalista maailmaa lisäsivät myös kolme vaihtuvaa taustakangasta. Laatuun on panostettu, vaikka bändi ei vieläkään elvistele turhia.

Keikka oli Gasellien mittapuulla varmaotteisen hyvä. Settilista oli kasattu pääosin uudesta materiaalista, joskin keikkaklassikko Ime huiluu kuultiin tälläkin kertaa. Niin lukee todennököisesti Suomen laissa, tai ainakin syytä olisi. Tällä kertaa biisi esitettiin yleisön toiveesta jo keikan alkupuolella, eli vaikka tekeminen olisi varmaotteista, niin juonenkäänteisiin on aina varaa. Varaa oli myös siinä mielessä, että orkesteri tarjoili yleisölle aivan uuden julkaisemattoman raha-aiheisen kappaleen, jossa oli Hätä-Miikan huudatuskertsi ja erityisesti Thube Hefneriltä (DJ Ibusal -henkisen) nokkela säkeistö. Gasellien yleisö on laajentunut merkittävästi, joten settilista oli myös sen näköinen. Meno oli hitikästä, mutta bailaamaan sinne olikin tultu.

Lauantaina Suomen kesä antoi parastaan eli satoi kaatamalla. Tätä ei silti yleisöstä vaatetusta lukuun ottamatta juuri havainnut, kun The Avalanches veti festivaalin parhaimmistoon lukeutuneen keikan. Samplepohjaiseen housemusiikkiin vannova duo ei tarjoillut sirkustemppuja vaan erittäin hyvin kasatun keikan, jonka tunnelma ja intensiteetti otti välittömästi imuunsa. Myös artisteilla itsellään vaikutti olevan erittäin hauskaa.

Maustetytöt x Agents. Kuva: Camilla Hanhirova.

Jukka: Sadepäivän tunnelma istui Agentsin ja Maustetyttöjen ensimmäiseen yhteiskonserttiin. ”Topi ei päässyt tänään”, leiskautti Kaisa Karjalainen astellessaan lavalle Agentsin instrumentaali-intron Rakkaus on sininen jälkeen. Agentsin rikkaan ja sävykkään ilmaisun kontrasti Karjalaisten siskosten lakoniseen, miltei tunteista riisuttuun lauluun, kuulosti räikeältä, eikä ollut edukseen kummallekaan taholle saati yhteissoinnille. Keikalla kuultu Maustetytöt-materiaalin vähyys yllätti, ja asetti Karjalaiset vielä selkeämmin Agentsin solistiduoksi. Sekä Agents että Maustetytöt ovat suomalaisen sielunmaiseman tulkkeja, mutta kuin kolikon kaksi puoleta: ensin mainittu on pateettisen emootiovyöryn korukirjailtu kanava ja jälkimmäinen hirtehisellä huumorilla epävarmuuksiaan alleviivaava minimalisti. Kauan-kappale kuulosti siltä, että Maustetytöt tuli kauimmas mukavuusalueeltaan, ja siksi se olikin keikan komeinta antia.

Ja jos on Agents ”kalliin” kuuloinen yhtye, sitä oli myös Pekka Laine & the Enchanted. Laineen sooloalbumi sisältää ajatonta kaiken kitaramusiikin historian luentaa, mutta oli suoranainen yllätys, että tämä saatiin tuotua täysin virheettömänä suorituksena festivaaliolosuhteisiin. Todella komean kuuloinen keikka.

Tuomas: Takaisin sisätiloihin, jossa samanlaista taidonnäytettä ei havainnut Floating Pointsin keikalla. Black Boxissa ensimmäiset viisi ja viimeiset viisi minuuttia vakuuttivat, mutta muuten keikka oli lähinnä puuduttavaa äänimassaa, joka tuntui luottavan yhteen temppuun. Floating Points oli kuin taustalla soittava dj, joka esittää oppikirjamaista esimerkkiä konemusiikista aloittelijoille, mutta varsinaisena keikkana se ei toiminut lainkaan.

Uusi fantasia. Kuva: Julius Töyrylä.

Jukka: Black Boxin myöhäiskeikat, Uusi fantasia perjantaina ja Hercules and Love Affair lauantaina, lietsoivat festariyleisön jatkomoodiin. Uusi fantasia lukeutui niin ikään Sidewaysin nostalgia-akteihin, ja kanavoi Helsingin yöelämän kartalta kadonneiden klubien ja tapahtumien henkeä. Psykedeelis-spägäinen-instrumentaali-boogie, jossa levottomat perkussiot kohtasivat ZZ Topin vhs:ltä opitut muuvit ja orgaaninen massa synteettisen sykkeen, toimii missä tahansa, missä mukit ovat märkiä ja ilta ikuinen. Viimeisen kolmanneksen lavalla ollut Freeman oli ainut solistivieras. Osuuskaupan Janen aikana korttitalo oli romahtaa, kun bassohumina alkoi kiertää ja joku sulakekin taisi palaa, mutta juna saatiin raiteilleen ja Freeman pääsi laulamaan suoraan paperista Kuuletko?-kappaleen, jonka jälkeen keikka huipentui vuoden 2010 Liian myöhään -alakulttuurihittiin. Käytännössä ainoina välispiikkeinä kuullut DJPP:n eli Perttu Mäkelän ”Yeeaaaaaaah!”-karjaisut soivat takaraivoissa seuraavanakin päivänä.

Jos Uusi fantasia oli hyppy bailandon syvään päätyyn, Hercules and Love Affair rakenteli jopa liian rauhassa. Keikka taisi olla festivaalin mittavin, noin puolitoista tuntia, ja hikistä homodiskoa janonneet saivat odottaa show’n viimeiseen kolmannekseen. Sideways-keikkaa edeltävänä iltana ilmestynyt In Amber -albumi vei Andy Butlerin projektia tanssilattian reunojen suuntaan, ja sen kuuli myös keikalla. Täysmittaisena bändinä esiintynyt Hercules and Love Affair vangitsi tuoreilla kappaleilla, kuten Dissociation, jossa lauloi täysin lumoava Elin Eyþórsdóttir. Ja kun Butler johdatti joukkonsa house- ja diskomyllytykseen, Sideways tanssi ja tanssi.