Flow
9.–11.8.2019
Helsinki
Flow-festivaali on jälleen takana ja jälkipyykki pyörimässä. Solangesta ja The Curesta raportoimmekin jo, mutta käydäänpä kolmipäiväisen helsinkiläistapahtuman anti läpi väliotsikkoja hyväksikäyttäen. Äänessä Joni Kling (JK) ja Jukka Hätinen (JH).
Definitiivinen Flow-moment ’19
Solange tyhjensi pajatson jo heti ensimmäisenä iltana. Kun päälavakeikoista harvoin saan itse mitään irti, mahtuu yleensä Flow’hun aina yksi sellainen, jossa mittakaava on viimein oikeutettu, kokemus kutsuva ja lavalla toteutuu spektaakkeli ilman härpätystä. Parasta viihtymistä ja tunnelmaa sitten Frank Oceanin. Ja tänä vuonna mukaan mahtui toinenkin. The Cure päätti sunnuntain kuin luotettu kirjapidike. Parasta estraditurvarokkia sitten Nick Caven. (JK)
The Curesta horisinkin jo, mutta definitiivinen Flow-moment ´19 tapahtui jossain muualla kuin päälavalla. Neneh Cherry tiedosti jo 30 vuotta sitten, ettei hänestä ole poptähdeksi. Buffalo Stance jyräsi listoilla, häntä verrattiin Madonnaan ja vietiin paikkoihin, joissa musiikkibisneksen eliitti juhli. Siis valkoiset pukumiehet, jotka elivät kokaiinista ja selkääntaputteluista. Poptähteys olisi Cherryn mukaan vaatinut tämän joukon säännöillä pelaamista. Joku toinen olisi voinut katkeroitua, Cherry pelasi jaetun käden rauhassa loppuun ja jatkoi eteenpäin omilla ehdoillaan. Neneh Cherrystä ei tullut popdiivaa, vaikka hän vaikuttaa täysin sinut itsensä ja uransa ja materiaalinsa kanssa olevalta artistilta. Vaikka keikkaan mahtui kömpelöä twerkkausta ja itselleen naureskelua, kyseessä ei ollut mikään huumorishow. Niin Four Tetin tuottaman kantaaottavan Broken Politicsin (2018) kappaleissa kuin vuosikymmenten takaisissa hiteissä Manchildista Womaniin soi kaiken yhdistävänä pohjavireenä hänen kenties suurin musiikillinen rakkaus, triphop. Arvokkaasti esitettynä vaihtoehtoisen popmusiikin triumfina, jollaista Flow-festivaalilta odottaa. (JH)
Yllättäjä
Flow’n yllättäjät yllättivät Joni Klingin yllättäen kolmessa kategoriassa.
Eihän-nyt-sentään-tämmöistä-yllätys: Father John Mistyn vuorisaarna. Partaukko heiluu lavalla. Laatutietoista varmaan. Levyhylly läpi. Hirveän pöhöttyneeltä ja pikkutakkiselta näyttää. Pysyttävä kaukana. Ohi kävellessä ei silti voi välttyä: jylinää isolta screeniltä. ”Komeaa” soitantaa! Elton John -upeutta. Sitten tulee se lukioaikaisissa bändiviritelmissämme meidän kaikkien rakastama ”sekoilukohta” ja bändi hyökkää partaiseen Grinderman-runnomiseen. Ei kai ne tosissaan tuollaista… dorkaa! Ja sitten kuitenkin tunne siitä, että Tillman tietää niin mielettömän hyvin, mitä esittää. Musiikillista ylimielisyyttä ja “ironiaa” kuitenkaan näitä hyväksikäyttämättä. Samaa mitä rakastan yli kaiken nykyisessä Mark Kozelekissa. (JK)
Eipä-juuri-yllättänyt-yllätys: Stereolab oli kymmenen vuoden tauon jälkeen juuri niin hyvä kuin oli luvattu. Ja voiko tällä kaikki-mausteet-keitoksella mitenkään epäonnistua? Totesin heti ensiksi, että kuulostaapa Mambalta ja Suurlähettiläiltä, mutta hyvältä! Nostalginen juustotuulahdus ajalta, jolloin musiikkia tehtiin kuin spydäriä: sellaista vanhaa hyvää indietä, jossa saksalainen sammakkokurnutus taustalla, siihen farfisa päälle, sitten noisekitarat ja tropicaliat kaikki samaan läjään. Ihastuttavaa. (JK)
Täydellinen-setä-yllätys: Nitzer Ebb. Pakollinen EBM-kiinnitys on pakko aina tsekata, ja sama pauke näissä tällaisissa on toki vuodesta toiseen. Viisikymppinen Douglas McCarthy kuitenkin on päättänyt, että tämä on hänen iltansa. Rocktähtijumppa lavalla, huonoa englantia, ja välillä myös kalju Bon Harris käy edessä joraamassa. Päätön esitys, joka nostattaa omalla suodattamattomalla ikäpojan fantasiallaan coolista. Father John Mistyn täydellinen vastakohta. (JK)
Pettymykset
Tame Impalan valtava crossover-suosio jaksaa hämmentää: yleisön spektri kattaa niin Weekend-festivaalista hieman ylikasvaneet teinit kuin levykeräilijämöhiksetkin. Levymusiikkia Impala kuitenkin lopulta on: kolme viimeistä albumia ovat pätevää uuspsykedeliaa elektronisilla mausteilla, ja vaikka jonkinlaisen hurmoksellisen biletyskokemuksen bändin live-esiintymisessä voisikin tältä pohjalta toteuttaa, itseäni se ei onnistunut puhuttelemaan. Vähän kuin Pink Floyd soittaisi progefaneille kaksi tuntia pelkkää Another Brick in the Wallia. Hengetön, etäinen ja ohuelta kuulostava esitys. Mutta porukka tuntui nauttivan. Viehätyksen ymmärtää: saavuttihan umpivenkula Flaming Lipskin vuosien jälkeen kansansuosion lopulta heittäytymiseen ja hyvään mieleen nojaavalla Teletappi-show’lla. (JK)
Tame Impala tuli tämän otsikon alle itsellekin ensimmäisenä mieleen. Tanssittavasti pumppaava Currents-avauskappale Let It Happen oli mallikas alku, mutta siitä eteenpäin keikka valui hukkaan kuin hiekanjyvät sormien välistä. Päälavapsykedelia on vaikea laji, ja ruuvin kiristämisen lisäksi juuri sitä heittäytymistä ja Teletappi-show’ta olisi kaivannut; nyt Kevin Parker kohortteineen soitteli etäisinä ja sisäänpäin kääntyneinä, omaan utuiluunsa uppoutuneena. Flow-päälavan uudet, entistä ehommat ja isommat skriinit olivat tosin kuin Tame Impalalle luodut. (JH)
Robyn. Taidan olla Suomen ainoa ihminen joka ei ymmärrä. Toimiva, dynaaminen, viihdyttävä keikka ja karismaattinen esiintyjä. Mutta hittiä hitin perään eikä mitään muuta? Tavallaan Robyn on meidän indie-apologistien 00-lukulaisen poptimismi-ajattelun överiksi mennyt huipentuma: saippuapala, josta ei enää saa lainkaan kiinni. (JK)
Earl Sweatshirtin keikka oli loukkaus festivaaliyleisöä kohtaan. Kalifornialaisräppäri vaikutti pajauttaneensa itselleen maailmanluokan jetlagin ja laahusti pitkin poikin lavaa pelkkä tiskijukka kaverinaan. Vaikka Earl Sweatshirtin biittiä karkuun luikerteleva flow on alansa kiehtovimpia, muuttui sekin flegmaattisesti kannettuna monotoniseksi konsonanttipuuroksi. Flow’n päälava vaatii artistilta enemmän, nyt se sai jälleen yhden uhrin. (JH)
Surinat ja pörinät
Other Sound ei pettänyt taaskaan. Tuomas A. Laitisen keikan avannut ilahduttaja oli harppu, jota valitettavasti kuultiin vain introna. Muun muassa tekoälyä teoksissaan hyödyntävän taiteilijan Flow’hun säveltämä Cryptospores toteutettiin muilta osin kahden läppärin ja kahden tanssijan kameroiden takaa. Esityksen konstituenttien rooli, mitä milloinkin katsomme, jäi avoimeksi ja vaikutelma oli analyyttisyyden sijaan vapaamuotoisen jamin ja happeningin väliltä. Paljon immersiivisemmän vaikutuksen teki Ana Gutieszcan korruptoituneesta harsh noisesta liikkeelle lähtenyt esitys, joka kuin huomaamatta downshiftasi jumittavaan, pilkottuun droneen hypnoottisen taustaprojisoinnin iteroidessa loputtomiin: toisteisuudessaankin vangitseva noisekeikka, jota olisi voinut kuunnella loputtomiin, ei meditatiivisesta abstraktiin ääneen katoamisesta johtuen, vaan helppokulkuisen hypnoottisen sykkeen vuoksi. (JK)
Jlin toimi perjantai-illan suvereenina nilkkojen nyrjäyttäjänä. Hektinen klubimusiikki footworkeineen tasapainoili abstraktiuden kuilun reunalla melupommeineen ja aggressiivisine valovyörytyksineen savukoneen täyteen köhimässä hallissa – silti Jlinin hyppysissä ainakin teorian tasolla tanssittavana pysyen. (JH)
Sunnuntain lopuksi Bendik Gisken soolosaksofoni mölisi ihanasti, testasi hermoja ja hirvitti ensin, sen jälkeen onnistui täyttämään koko tilan hämmästyttävän monivärisellä, rönsyilevällä ja yhä hienostuneemmalla joka suuntaan aukeavalla hyperventiloinnillaan. (JK)
Ulkomusiikilliset seikat
Kokemukseni mukaan järjestelyt toimivat hyvin, välillä oli jopa väljää. Alue oli väitetysti suurempi, myös aiempiin vuosiin verrattuna jotenkin hämyisä ja koruton. Red Tentin 90 asteen kääntöä jotkut puolustelivat, itse en ihan hoksannut ideaa: tuntui ahtaammalta ja vaikeammin saavutettavalta. Suosikkihengailumestoja kuten Resident Advisoria ei ilmeisesti vain saa kapasiteetiltaan suurennettua, jolloin pieni turhautuminen näiden osalta säilyy kroonisena läpi koko festivaalin. Entä oliko Other Sound nyt ensimmäistä vai toista vuotta Voimalan tiloissa: oli tilaa, äänenkuva ja luojan kiitos, istuimia! (JK)
Kaikki ruoka näytti ja varmasti olikin hyvää. Oli myös ravintolahinnoissa. Yritän jokaisessa Flow’ssa syödä jotain, jotta kokemukseni läpäisee koko festivaalikonseptin. Pizzalla mentiin: pizza oli hyvää. (JK)
Pizza oli hyvää! Ja hintapolitiikaltaan koko festivaalin järkevimmästä päästä: femmalla sai Pizzariumin roomalaistyyppisen pizzapalan, ja ecco, nälkä siirtyi onnistuneesti tunneilla. Huippukokki Matti Jämsénin Munchies-ravintolan mässyvisio jäi sen sijaan puolitiehen. Mac’n’cheesellä täytetty rapea vohvelituutti oli ideana fantastinen, mutta käytetyt juustot olivat vaatimattoman makuiset. Parempi överit kuin vajarit pätee tässäkin asiassa. (JH)
Päälavan uudet videoskriinit olivat upeat. Red Tentin kääntö saattoi tuntua paperilla hyvältä, mutta aiheutti norkoilijoiden muurin, joka puolestaan sai tilan tuntumaan aiempaa ahtaammalta. Alueella oli väljempää kuin muutamaan vuoteen ja liikkuminen helpompaa. Balloon-lavan kapasiteetin kasvattaminen entisestään muuttaisi toki lavan luonnetta, mutta kovin eksklusiiviseksi on näiden keikkojen katsominen mennyt. (JH)