Festarisunnuntain ruumiillistuma: The Cure

The Cure oli Flow-sunnuntain pääesiintyjä ja samalla festarisunnuntain ruumiillistuma, kirjoittaa Jukka Hätinen.

12.08.2019

Flow-festivaalin kolmannen ja viimeisen päivän pääesiintyjänä soitti The Cure. Keikan kenties isoin yllätys oli, ettei se alkanut Plainsongilla, niin kuin Curen keikoilla niin usein on tapana alkaa. Yllätys sen sijaan ei ollut, kuinka hyvältä kaikkien goottien toteemieläin Robert Smith ja muu yhtyeensä kuulosti, ja kuinka vaivatta se voi soittaa tuntitolkulla ”samaa biisiä”, vaikka Curen viitekehyksessä liikuttiin hyvinkin eklektisesti vuosien ja tyylien välillä.

The Cure on kuin kolmas ja viimeinen festivaalipäivä, jolloin edellisten iltojen ja öiden nautitut aineet ja tehdyt synnit muistuttelevat jokaisen nurkan takana. Kun serotoniinin vaje pakottaa pyytämään jokaiselta vastaantulijalta silmäkulmat kosteina anteeksi, vaikkei kukaan ole kuollut. Kun jokaisen lähimaksun läpimenon odottelu saa sydämen hypähtämään kurkkuun, vaikka vain muutama tunti sitten juhli Merikerhossa kuin frankfurtilainen pankkiiri. Kun on varma jättäneensä kahvinkeittimen ja hellan päälle, vaikka nautti aamiaiseksi vain sen jääkaappiin unohtuneen punakylkisen. Kun mikään tekstiili ei istu, kengässä on kivi, naama kiiltää ja kaikki muut ympärillä ovat kuin muotikuvauksista. Kun katuu jokaista Whatsapp-viestin sanavalintaa ja analysoi saapunutta emojia tuntitolkulla. Kun on turtunut ”kaikkeen” ja samalla herkistyy ”kaikesta”. Kun keskittymiskyky ei enää riitä muutamaa biisiä kauemmin, vaikka ohjelmalehtiseen on tulostettu kaikkien suosikkiartistiesi nimet.

Arkisten asioiden ylidramatisointia ja järjettömistä asioista huolen kantamista.

Ja kun mikään ei enää pärähdä, kolise tai nouse päähän. Kunnes pärähtää, kolisee ja nousee. Ja ahdistus antaa sijaa estottomuudelle. Kaikki arjen harmaa vellova massa, jonne oli hukkumaisillaan, muuttuu yhdentekeväksi. Vielä yksi lonkero. Kaikki onkin aika hyvin ja hei, mä rakastan teitä. Aurinko laskee, ihmiset heräävät henkiin, maailma on kauneimmillaan ja musiikki täydellistä. Elämä on vuoristorata ja mitäs sitten jos ylidramatisoinkin asioita.

Kun maailmanlopun sijaan alkaa toivoakin ettei The Cure lopettaisi soittoaan koskaan. Ja Robert Smith vain nauraa ja tanssii.

Lisää luettavaa