Voiko festareilla olla selvin päin? Testasimme

Festareilla asian mukaisessa olotilassa ikänsä seikkaillut toimittaja laittoi korkin kiinni ja lähti Flow'hun.

Petri Anttila / Flow Festival

Lokakuussa 2016 toimittaja Perttu Häkkinen kertoi Facebook-seinällään, että oli pitänyt vuoden aikana neljä kuukauden mittaista tipatonta jaksoa. Häkkinen sanoi tutkiskelleensa suhdettaan alkoholiin tuona aikana enemmän kuin edellisen 20 vuoden aikana yhteensä.

”Mieli on kirkas ja tyyni, kuin sveitsiläisen vuoristojärven pinta. Tunnen syksyn värit kirkkaampina ja sen tuoksut vahvempina kuin vuosiin. Raitis elämä on yksinkertaista ja onnellista”, Häkkinen kirjoitti.

Sitten tuli tekstin koukku.

”Rehellisyyden nimissä on silti todettava, että kaikesta edelläluetellusta huolimatta tuntui äsken todella mahtavalta hakea kaksi kassillista märkää Herttoniemen pitkäripaisesta, koska ei tämä nyt saatana sentään mitään ihmisarvoista elämää kuitenkaan ole.”

Häkkisen teksti oli minusta hykerryttävän hauska. Vuosi sitten Häkkinen kuoli tapaturmaisesti Flow-jatkojensa jälkeen, eikä minua naurattanut pitkään aikaan. Aloin tutkiskella omaa suhdettani alkoholiin enemmän kuin edeltävänä 10 vuonna yhteensä.

Päätin, että kun täytän 30 vuotta, korkki menee kiinni ainakin vuodeksi. Syntymäpäiväni oli viime heinäkuun lopussa. Elokuussa koitti ensimmäinen todellinen testi, Flow-festivaali.

Olen käynyt musiikkifestivaaleilla 16–17-vuotiaasta asti. Täysi-ikäisyyden jälkeen olen kuulunut niihin henkilöihin, jotka kumoavat viinipullon etkoilla, nappaavat pari matkakaljaa siirtymätaipaleelle festarialueelle, salakuljettavat pienen Jim Beam -pullon housujen etumuksessa porteista sisään, nauttivat ylihinnoitellusta oluesta yli varojensa ja muistavat piilopullon siinä iltakymmenen maissa, kun on aika valmistautua kaikkein kovimpaan keikkaan. Festivaali-illan jälkeen ovat edessä tietenkin vielä jatkot luoja ties missä.

Mitä festivaalikokemuksesta olisi jäljellä, kun siitä erotettaisiin päihdyttävä polttoaine? Olisinko muuta kuin itseäni himoissaan raapiva, kyllästynyt ja kidutettu nukkavieru sielupolo?

Perjantai ei alkanut lupauksia herättävästi. Lähdin työpaikaltani kohti Suvilahtea ja tuntui kuin 70-luvun alun aikaisen David Bowien henki olisi vallannut ruumiini. Halusin harjoittaa kaikkia ihmiselle kuviteltavissa olevia paheita. En minä ollut suurinta osaa niistä koskaan kokeillut, mutta populaari- ja korkeakulttuurin luovat mielikuvat olivat johdattaneet päihde-elämääni aina. Kun luin Jack Kerouacin Matkalla-romaania, yhdistin mustikkaviinin juomisen auton lavalla täydelliseen vapauteen. Kun luin Ernest Hemingwayn Kenelle kellot soivat -teosta, pidin absintin juomista kylpyammeessa merkkinä sisäisestä rauhasta. Nyt tavoittelin tyyneyttä tölkillisellä alkoholitonta olutta ja pastilleilla.

Ensimmäinen näkemäni esiintyjä oli Maustetytöt. Se esitti kappalettaan Halpaa kaljaa ja reseptivapaita särkylääkkeitä, kun kallista kaljaa juonut tuttavani kääntyi kyselemään kuulumisiani huutamalla korvaani. Vastasin, etten odottanut Flow’lta liikoja, sillä olin kadottanut intohimoni uuteen musiikkiin ja kuuntelin lähinnä jotain Charlie Parkerin harvinaisia möhörieskasia. Kerouachan kirjoitti Parkerista paljon. ”Bird” kuoli, kun huumeet tuhosivat hänen terveytensä, mutta olihan hän nero, eikä selvin päin olo saatana sentään mitään ihmisarvoista elämää ole.

”Tuo kuulostaa masennukselta!” tuttavani karjui.

Masennusta se ei ollut. Se oli vain ihan tavallista tuntemista. Perjantai kului lähinnä muistellessa kaikkea sitä, mitä minulle oli edeltävän 12 vuoden aikana Suvilahdessa tapahtunut. Kenen kanssa olin ollut ja mitkä olivat olleet suhteemme pääperiaatteet? Millaisella vauhdilla, millaisessa tummanpurppurareunaisessa usvassa kakkosella alkavat ikävuoteni olivat kuluneet. Topi Sorsakosken on kerrottu tokaisseen, ettei hän muistanut 1980-luvusta mitään. Minä en tuntunut mitään muuta kuin muistavan.

Siksi ihminen juo. Alkoholi hiljentää sisäiseen puheen ja rajaa huomion olennaiseen niin kuin kamera, joka rajaa filmille vain kiinnostavimman osan todellisuutta. Miten paljon helpompaa onkaan irrottaa miksauspöydän viereisen turva-aidan kaiteesta ja tanssia Iben SauceMania, kun on itsekin soossissa. Känni on matka itsestä ulos. Raittius on matka ulkoa itseen.

Raittiin silmin humalaiset ihmiset näyttävät talviunilta heränneiltä eläimenpoikasilta. Iben sukupolven räppärit ovat löytäneet liikekielen, joka ei ole noloa matkimista, vaan luontevaa olemista. Toisin on keskiluokkaisen, valkoisen yleisön laita. Se ei vielä ole löytänyt tapaa tanssia hiphopia järkeenkäyvästi. White man’s overbite on yksi When Harry Met Sally -elokuvan hauskimpia havaintoja, joka ei ole menettänyt relevanssiaan 30 vuodessa.

Humalainen ihminen on samanaikaisesti liikuttava ja rasittava. Liikuttava silloin, kun se kokee, että on aivan pakko alkaa suudella kumppania intohimoisesti keskellä tungosta. Rasittava se on silloin, kun se haluaa kiinnittää ystäviensä ja kaikkien ympärillä seisovien ihmisen huomion Tame Impalan lasersäteistä omaan itseensä. Raittiina näkee oman kännisen itsensä muissa humalaisissa. Silloin hävettää. Se on vain ihan tavallista tuntemista.

Lauantaina halusin tanssia. Tanssiminen on selvin päin helvetin vaikeaa. Sen sijaan, että vain sulkisi silmänsä, sammuttaisi tietoisuutensa ja hytkyisi menemään, sitä alkaa ikään kuin keksiä tanssimista uudelleen. Mistä tanssin konseptissa oikeastaan on kyse? Miten ja miksi ihminen liikkuu tanssiessaan? Millaista rituaalia minä tässä oikein toimeenpanen? Olin kuullut, että maailman yksinkertaisin tanssiliike on askel viereen. Tein sitä niin kauan, että kahvi alkoi pissattaa ja piti lähteä vessaan.

Onneksi oli Robyn. Robyn veti parhaan keikan, jonka olin Flow’ssa nähnyt. Hän oli hypnotisoiva, voimaannuttava ja virvoittava popjumalaveistos. Ihmiset lukevat kirjoja ja katsovat elokuvia selvin päin, liikuttuvat niistä, kokevat mielihyvää tai saavat intellektuaalisia innoituksia. Sama vaikutus oli Robynilla. Kun hän aloitti Dancing on My Ownin ja yleisö lauloi kertosäkeen kovempaa kuin yksikään yleisö koskaan, ei ollut väliä oliko selvänä vai juopuneena – oli täysin kirkkaasti läsnä tässä elämässä, joka parhaimpina hetkinään on hurmiollisen, pakahduttavan, kaiken voittavan täydellinen. Sellaisella hetkellä jokainen osaa tanssia. Yksinkin.

En ota kantaa parin hassun viikon jälkeen siihen, onko raittiina olo ihmisarvoista elämää. Viinaa juodaan, koska se on ainakin aluksi kivaa. Eikä moni saa korkkia kiinni noin vain laittamalla. Turha sitä on moralisoida. Tiedän vain, että Bowien henki haihtui minusta viimeistään Robynin keikalla. Sunnuntaina The Curen keikalla olin jo rauhallinen ja onnellinen. Lauantain ahdistava ja ankea känniryysis oli kaikonnut. Kusenpaisumus oli kuivunut maahan. Tilalla oli krapulainen goottien safe space, jossa sain nojailla kahden itseäni reilusti vanhemman naishenkilön kanssa rauhassa miksauskopin aitaan ilman minkäänlaista rehaamista. Kolme goottimummoa viihteellä.

A Forest soi. Olin täydellisesti mukavuusalueellani. Toisin kuin aiempina vuosina, en ollut ahdistunut Flow-sunnuntaista – kesän viimeisestä päivästä. Liuin Robert Smithin rinnalla kohti alkavaa syksyä ja odotuksenväärtiä tulevaisuutta myrskypilvien kiitäessä ylläni harmaina mutta satamattomina, kuin luonnon Cure-taustalakanana.

Mieli oli kirkas ja tyyni, kuin sveitsiläisen vuoristojärven pinta. Tunsin loppukesän värit kirkkaampina ja sen tuoksut vahvempina kuin vuosiin. Raitis elämä oli yksinkertaista ja onnellista.