Solange palautti Flow-festivaalin kuin vahingossa juurilleen

Amerikkalainen nykysoul-tarjonta vie festivaalia myös aikuisempaan suuntaan, kirjoittaa Joni Kling.

12.08.2019

Jokin ajan hengessä oli jo muuttumassa, kun ensimmäisiä Flow-festivaaleja 2000-luvun alussa järjestettiin. Pienimuotoisena kaupunkifestarina syntyneenä se ei koskaan kuitenkaan ehtinyt olla ”ug”. Usein sen edustamat ilmiöt olivat tapahtuneet jossain taustalla, pedattu valmiiksi, toteuttajaansa odottaen. Turvallisesti jäljillä seuraten.

Kun Flow kasvoi se kasvoi turvallisessa petrimaljassa, aloittaen harkitun laatutietoisilla neosouliin ja jazziin kallistuvilla line-upeilla ja tuntuen, eikä aina hyvässä mielessä, kuin Huvilateltta-jatkoilta. Sen ohjelma päivittyi sittemmin mittakaavan samalla kasvaessa kohti indierockin ja elektronisen musiikin tarjontaa.

Nyt nämäkään eivät ole enää tunnistettavissa festivaalin päälinjoiksi, mutta hupaisaa kyllä, juuri Helsingin juhlaviikoilla yhtenä pääesiintyjistä nähdään indierokkari Courtney Barnett, joka vielä pari vuotta sitten olisi ollut ilmiselvä Flow-kiinnitys.

Sinne Barnett toki edelleen sopisi, mutta kuten todettu, ei äkkiväärä kitaranvonguttelu enää ole festivaalin ydinaluetta. Ainakin perjantai-illan tarjonta sai pohtimaan tapahtuman nykyistä, ja tulevaa, linjaa. Sattuman ja laskelmoidun ohjelmoinnin yhteisvaikutuksesta tulos oli selvä: olemme päätyneet tänne katsomaan laadukasta ja hiottua aikuistenmusiikkia ja sitä maksukykyinen ja varttuva yleisö myös haluaa.

Erykah Badun päälavakonsertti alkuillasta jäi lyhyeksi, mutta antoi riittävän katsauksen vuosituhannen vaihteessa trendikkään retroilevan r&b:n kyvystä loksahtaa paikalleen nykyisessä, yhtä lailla 1970-luvulta ammentavassa, mutta polittisesti artikuloidummassa woke-soulin ja ”fuusioräpin” maisemassa, jossa jopa Badun pintapuolisesta peace and lovesta tuntuu huokuvan statement. Vielä kiinnostavampi tapaus oli Neneh Cherry, jonka tyylikkyydessä huippuunhiotusta 1990-luvun hitintekijäprofiilista on kasvanut merkittävä afrojazzin, eurooppalaisen avantgarden ja klubimusiikin sillanrakentaja.

Illan päätti kuitenkin oikeutetun painokkaasti Solange. (Vaiko kuitenkin äänimies, joka vielä painokkaammin painoi mute-nappia viimeisen biisin aikana? EDM-kulttuurin syytä kaikki…) A Seat at the Table -levyllä kolme vuotta sitten viimein itsensä artistina kriitikoille todistanut ikuinen ”Beyoncen sisko” ei edelleenkään omaa yhtään todellista hittiä tuotannossaan ja paikka päälava-artistina tuntuu jonkin vanhan rockismin keinoin kerrottuna ”ansaitulta”, ei populismilta, ja yleisössä odottaa näkevänsä popnyökyttelijöitä, ei hullaantuvia teinejä. Molempia on silti paikalla. Solange on tietyn etsikkouden jälkeen paitsi löytänyt paikkansa hittien sijaan albumivoittoisesta aikuisesta uudesta, emansipatorisesti kantaaottavasta amerikkalaisesta popista, mutta samalla hän onnistuu olemaan uskomattoman valovoimainen, karisman voiman ja populaarin viettelevän sujuvuuden tunteva artisti, täysin samalla symbioottisella popnerouden alueella kuin pari vuotta sitten samalla lavalla nähty Franck Ocean.

Show tuntuu kalliilta. Se ei johdu ainoastaan lavalla nähtävän orkesterin, tanssijoiden ja pukujen säästeliäästä elaboranssista tai valotekniikan luomista efekteistä, jotka sattuman johdattaminakin luovat esiintyjistä Blue Note -kansikuvilta näyttäviä muotokuvia, niin arvattavaa kuin tuo mielleyhtymä onkin esittää. Musiikki on kallista. Se on harkittua, minimalistista ja istuvaa olematta pöhöttynyttä. Mietin, että koska yli 20-vuotiaita naisia on vuosikymmenet lähtökohtaisesti kielletty kuuntelemasta Steely Danin Ajaa, jonkun heistä täytyi lopulta äänittää se itse itselleen.

Todettuani, että Flow’n nuoruudessa oli aika, jolloin sitä saattoi verrata Huvilatelttaan, voin toistaa senkin kuluneen fraasin, että tulevaisuudessa sitä toki tullaan vertaamaan Pori Jazziin. Se on selvää. Mutta voisivatpa kaikki ilmiöt porijazziutua näin tyylikkäästi.