Maarja Nuut
Musiikkitalo, Helsinki
12.4.2017
Ala-asteen geometrian tunneilla ihmisille kaiketi edelleen iskostetaan, minkälaisia erilaisia viivoja maailmassa on. Kaikki lähtee suoran käsitteestä. Teoriassa sillä ei ole alkua tai loppua, vaan se jatkuu loputtomiin. Sitä ei voi käsittää, koska se ulottuu havainnointikykymme ulkopuolelle. Sen voi ottaa haltuun vain pisteiden avulla, jolloin syntyy jana. Ja katso, yhtäkkiä kaikki muuttuukin selkeäksi. Niin selkeäksi, että suunnilleen kaikki olemassaolo alkaa näyttäytyä vain janoina.
Tällainen pisteiden iskeminen loputtoman suoran eri paikkoihin konkretisoituu varsin hyvin nykykansanmusiikissa. Näin on etenkin silloin, jos tarkastelussa on arkaaisempi eli vanhempaa kerrostumaa oleva perinne. Mitään tällaista “perinnettä” on nykyään vaikea löytää muualta kuin instituutioista, joihin se on pelastettu. Siksi se tulee konstruoida uudelleen. Geometrisiä termejä käyttäen, on luotava yhdensuuntainen suora toisen rinnalle.
Tätä perusajatusta toteuttaa virolaisen uuden aallon nykykansanmusiikin stara Maarja Nuut. Hänen musiikkinsa on yhtä minimalistista ja pientä kuin se estetiikka, mihin hän pohjaa. Hän suhisee, naksauttaa tai soittaa jonkun äänen potentiaalisesti loputtomuuksiin jauhavaan loopperiin, kunnes ääni vain katoaa.
Proseduuri on tuttu soolona esiintyville jousisoittajille, populaarimpana esimerkkinä vaikkapa Owen Pallett. Toisaalta vertaus on ontuva, koska Pallett luo loopeillaan melodraaman. Nuut on lakoninen tarkkailija. Kappalerakenteet ovat häilyviä, kuten arkaaiseen lähestymistapaan kuuluukin. Laulut vain ilmestyvät jollekin loputtomalle suoralle. Tuntuu kuin hillityssä, harmaassa mekossaan esiintyvä Nuut haluaisi välttää räiskyvyyttä kaikin keinoin.
Nuut tekee kaiken ohimennen mutta viimeisen päälle. Tämä ristiriita on hänen musiikkinsa ydin, joka sekä viehättää että vieraannuttaa. Kun estetiikka on tarpeeksi pientä, tuntuvat kaikki poikkeukset kliimakseilta – jotka nekin tietenkin toteutetaan yhtä staattisesti. Kun Nuut keikallaan kesken looppijunnauksen rikkoikin kaavansa ja tekeytyi ihmisen kokoiseksi soittorasiaballerinaksi tai baltialaiseksi dervissiksi, ja alkoi yhtäkkiä tehdä yksinäistä ympyrää, herätti se tietenkin halutun “mitäs täällä tapahtuu” -reaktion. Tämä tapahtui kuitenkin samalla ilmeettömällä itsestäänselvyydellä kuin kaikki muukin, jolloin muutosta ei lopulta edes huomannut. Ympyräkin piirtyi varmasti harpin tarkkuudella.
Samalla Nuut esiintyi kuin kuka tahansa vientimusiikin tekijä. Hän taustoitti kappaleitaan sadunomaisilla, hetkittäin jopa imelillä anekdooteilla, joiden kuvasto on tyypillistä kansanperinnettä: pirunpolkkien ja karjansuojeluloitsujen lomassa koivusta koverrettu kannel alkaa laulaa kuolleen pikkusiskon äänellä. Teemojen sanallistaminen on ymmärrettävää, etenkin kun Nuut esitti ne tyylilleen ominaiseen “oho, nyt kävi näin” -sävyyn. Nykykansanmuusikoiden esiintymisprotokollaan on kaiketi koodattu tarve esitellä käsillä oleva materiaali tyhjentävästi, tarkoituksena osoittaa, että “tämä on nyt perinnettä”.
Samalla moinen tuntuu hieman vangitsevalta. Nuutin musiikki on tarpeeksi kiehtovaa myös ilman moisia selityksiä.
Musiikkitalossa kaikki on geometristä ja steriiliä. Sen ajatellaan kaiketi palvelevan parhaiten itse ydintä, eli musiikkia. Talon aulabaari ei ole mitenkään viihtyisä keikkapaikka. Kansanmusiikin yhteydessä tärkeäksi koettua rosoa sinne toivat korkeintaan parin alan opiskelijan villapaidat, sikäli kun niiden ja akustoitujen muoviseinien välille jokin jana täytyy piirtää. Siksi Nuutinkin musiikki tuntuisi varmasti inhimillisemmältä sellaisessa paikassa, jossa seinät ovat hirttä.
Ristiriitaista kyllä, Nuutin etäännyttävä tulkinta kuulosti tilassa eräänlaiselta luonnollisuuden jatkeelta. Joltakin biomekaaniselta, betonin läpi kasvavalta kasvilta. Syntyi hetkiä, jolloin kaksi rinnakkain kulkevaa suoraa sittenkin kohtasi.