”Illassa yhdistyy hauskanpito, herkistely ja ennen kaikkea usko itseensä”, Anna-Maija Lippu kirjoittaa raportissaan Angel Hazen Tavastian-keikasta.
Teksti: Anna-Maija Lippu, kuvat: Sami Turunen
Angel Haze
Tavastia, Helsinki
16.7.2014
Hän on pieni ja hintelä. Hänellä on menneisyys, jonka perusteella hän voisi olla epävarma, heikko ja rikkinäinen sisältä. Mutta kun hänen huulensa ovat mikrofonin äärellä, kuuluu vain voimaa, vahvuutta ja asennetta.
Hän on Angel Haze ja tänään hän esiintyy meille Tavastialla.
”Taskuraketti” on hirveä sana kaikessa imelyydessään, mutta se tulee väistämättä mieleen, kun yrittää kuvailla tätä Brooklynin hiphop-kasvattia. Vain 22-vuotiaana hän on ehtinyt käydä elämän kovan koulun ja päässyt jo vaiheeseen, jossa hän on käsitellyt kokemaansa musiikin kautta ja kannustaa sen avulla nyt kuuntelijoitaan.
Nuori nainen ei vello menneisyydessä tai hae sääliä yleisöltään, vaan kertoo kaiken tarvittavan musiikillaan. Ainoat asiat, mitä hän sanoo kappaleiden esittämisen välissä, ovat positiivisia.
”Olen niin innoissani saada olla täällä”, hän sanoo ja muistelee edellistä Suomen-keikkaansa:
”Viime vuonna olin Flow Festivalissa, olin kipeä ja minun piti lähteä etuajassa, joten olen palanut halusta tulla takaisin.”
Ja jos jotain jäi puuttumaan viime vuodesta, se hyvitetään tänään.
Alkuvaiheen anti on energistä ja riimejä räiskyy Angelin suusta vauhdilla mutta vaivatta. Kolmantena esitetty No Bueno osoittautuu jo yhdeksi illan kohokohdista lähes täyden Tavastian hyppiessä naisen käskystä.
Suurin osa yleisöstä on sitä odotettua: hiphop-hipstereitä lippiksissä ja Vans-kengissään ja seksuaalivähemmistön edustajia. Angel Haze kun on itsekin yksi heistä ja puhunut siitä varsin avoimesti mediassa. Hänen musiikissaan asia on kuitenkin jäänyt taka-alalle. Kuka tahansa pystyy samastumaan Angelin kappaleisiin, käsittelevät ne sitten vaikeuksien voittamista, oman tien kulkemista tai New Yorkin johtamista jos se sattuu tuntumaan omalta.
Angel on avomielisen ja suorasanaisen sukupolven ääni, joka on päättänyt kertoa kaiken ja antaa vastakaiun raikua hyvässä ja pahassa. Hän on haistattanut pitkät vihaajien lisäksi myös levy-yhtiölleen, joka viivästytti Dirty Gold -debyyttialbumin julkaisua jatkuvasti. Lopulta Angel meni ja vuosi albumin nettiin itse viime joulukuussa. Kriitikoilta levy sai hyvän vastaantoton, myynti taas oli ansaittua kehnompaa. Dirty Gold on nimittäin virkistävintä laulusävytteistä räppiä vähään aikaan.
Keikan avoin ja herkin hetki tulee Black Dahlia -kappaleen kohdalla, jolloin Angel avautuu vaikeasta suhteesta äitiinsä, joka tiesi tyttärensä kärsivän seksuaalisesta hyväksikäytöstä, eikä tehnyt asialle mitään. Angel käpertyy kyykkyyn lavalle ja hetkeksi hänen äänensä murtuu itkuiseksi. Hän ei kuitenkaan pelkää tai häpeä, vaan astelee seuraavaksi aivan lavan toiseen reunaan lähelle yleisöä. Katkeruudesta huolimatta Angel silti myöntää näkevänsä äitinsä katsoessaan peiliin ja jos hän saisi kirjoittaa tämän elämäntarinan uudestaan, hän tekisi siitä onnellisemman.
Kyyneleet kuivataan ja Battle Cry -singlen intro kajahtaa soimaan Sian lainaamien vokaalien muodossa. Angel laskeutuu alas lavalta väkijoukkoon, mikä on hänen keikoillaan tavanomaista. Ihmiset rynnivät lähemmäs häntä puhelimen kamerat valmiina. Tempauksesta kehkeytyy varsinainen selfie-sota. Kaikki yrittävät saada kuvaa itsestään ja tästä pienikokoisesta mutta suuresta hiphopin ihmeestä. Angel vetää kappaleen sujuvasti alusta loppuun ihmisvyöryn ympäröimänä, katsoo tyynesti kameroihin ja pitää ihmisiä kädestä.
Viimeisen kappaleen kunniaksi hän kutsuu faneja lavalle tanssimaan hänen kanssaan. Ja taas rynnitään puhelimet kädessä. Tästäkään ei neito ahdistu ja kaikki hyppivät sulassa sovussa. Illassa yhdistyy hauskanpito, herkistely ja ennen kaikkea usko itseensä.
”Onko kellään teistä ollut koskaan unelmia?” Angel kysyy.
”Onko joku joskus sanonut, että ette voi toteuttaa niitä?”
Vastaushuudot ovat myöntäviä.
”Eiköhän huudeta yhtäaikaa Fuck ’em kun lasken kolmeen?”
Ja näin tehdään.
