Jytäkesän päälavan perjantai oli täynnä keski-ikää ja nostalgia-akteja – festivaaliraportti auringon keskeltä

Jytäkesän perjantai tarjosi myös uudempaa kaartia.

31.07.2023

Jytäkesä Go-Go
Helsinki
28.7.

Mikä on keski-ikäinen, kulkee oluella ja nostalgialla ja pukeutuu ruutupaitaan? Suomalainen festarikävijä.

Tämä ei ole huono asia, sillä keski-ikäinen festivaalikävijä on festareille tietenkin se paras mahdollinen asiakas. Hän näkee tuttujaan festivaalialueella, vaihtaa kuulumiset, kuka on eronnut, kuka ostanut uuden asunnon, kuka muuttanut Vantaalle, joku on selvinnyt sairaudesta, kenen lapset menevät nyt lukioon, Laman keikkaa TVO:lla (tai Jytäkesässä) voi muistella ihmisten kanssa, jotka olivat siellä, ostaa yhden oluen liikaa tai liian vähän, jotta seuraavana päivänä voi sanoa, että on elänyt.

Jytäkesä Go-Go kulkee keski-iän molemmin puolin. Perjantain pääesiintyjä päälavalla oli Lama, ja sitä ennen nähtiin 22-Pistepirkko, Melrose sekä Jukka Nousiainen & Kumpp. Näistä vähän päälle nelikymppinen Nousiainen edusti nuorta kaartia.

Nousiaista on joku kutsunut Suomen Neil Youngiksi, mikä on totaalisen väärin. Nousiaisen musiikissa suomi-iskelmä ja molli lyö kättä perinteisen kitaramusiikin kanssa ja yhtyeen pitäisi kiertää maailmaa War on Drugsin kanssa. Näin ei ole koska Suomi, mutta tuskin kukaan Jytäkesän kävijä asiaa surkutteli.

22-Pistepirkko soitti joko a) huonoimman keikkansa vuosikausiin/koskaan tai b) perinteisen 22-Pistepirkko-keikan. Ensimmäiset 20 minuuttia himmailtiin ja yleisö katseli toisiaan ja osa lähti hakemaan alkoholia. VMP vai IVK? Yllättääkö Pistepirkkojen meno enää ketään? Suurempi yllätys olisi hittiputken soittaminen ilman päämäärättömältä tuntuvaa harhailua.

Myös pienimmillä lavoilla tapahtui. Wasted täyttää tänä vuonna 27 vuotta. Soittajat eivät tietenkään tämän ikäisiä ole, mutta meno on keski-ikäisillä bändiläisillä kuin 27-vuotiaalla. Natseille vittuiltiin tai käskettiin painumaan vittuun jo laulaja Ville Rönkön paidasta alkaen. Hyvä, sillä natsit vittuun.

Risto oli selvästikin monelle illan kohokohta. Muutamaa vuotta vaille viisikymppinen Risto Ylihärsilä on tätä nykyä eräs Suomen parhaita esiintyjiä, ja samalla hulvattoman hauska stand up -koomikko. Välispiikit ovat välillä liki selväpäistä dadaa, ja bändi (Ninni Luhtasaari, Ville Leinonen, Tuomas Eriksson) soittaa yhteen kuin unelma. Risto on kuin ameeba, joka muuttaa kappaleidensa muotoaan keikasta toiseen, ja astelee eteenpäin valejaloillaan lähes vuosittain uusilla kengillä. Riston koskettimet kirskuvat, huutavat ja pimputtavat, ja välillä kappaleet ovat rag timeä. Vieressäni humaltunut brittiläismies kysyi vierustoveriltaan “What the actual fuck this is?”, joka kuvaa yhtyettä parhaiten.

Siinä on jotain ihanaa, kun edessä yleisössä pariskunta laulaa toisilleen miten ”Mä en ollu muistanu ottaa pariin päivään mielialalääketta ja sähköiskut alko ja mä luulin, et hei tää on rakkautta/ Sit mä muistin miten hommat on ja otin lääkkeen ja tunnin päästä tajusin, et tää on rakkautta sittenkin”.

Circko-lavalla esiteltiin tuoreempaa kitaramusiikin kaartia. Alkuillasta kaksi vuotta sitten perustetun Lala Salama -trion täysin hälläväliseltä näyttävä lavahabitus ja slacker-asenne ei kuulu musiikissa. Hämmästyttävän tiukkaa ja samaan aikaan vapautunutta modernia Fuzziganesia. Ja Miks kukaan ei tuu Vantaalle paitsi panemaan on eräs neroimpia kappaleen nimiä vuosikausiin.

Pisteet yhtyeelle myös interaktiosta yleisön kanssa:

Yleisön jäsen 1: ”Soittakaa Paranoid!”

Yleisön jäsen 2: ”Ole sinä hiljaa!”

Lala Salaman laulaja: ”Toi vitsi on vanhempi kuin minä.”