Kai Vikkelinin kosto: Berliinin-kirjeenvaihtajan matka Polyhymnia-festivaalille muuttui sukellukseksi höyryisyyden ytimeen

Polyhymnia oli kreikkalaisessa mytologiassa pyhän laulun ja kaunopuheisuuden muusa. Berliinissä sana merkitsee myös Amok-juoksun intensiteetillä kulkevaa mystistä festivaalia, jolla progressiivisuus muuttuu regressiivisyydeksi, krautrock Pink Floydiksi ja sivistyksen naamiot putoavat kaiken tutun ja turvallisen yltä.

Teksti: Kai Vikkelin, kuvat: Kaliza Ermasalo

Polyhymnia Festival
18.3.2011 Maria am Ostbahnhof, Berliini

Hyvä ystäväni Lehtori Kimalainen (nimi muutettu) opettaa yläastelaisille musiikkia eräässä radanvarsilähiön peruskoulussa. Jos kollegat ja oppilaiden vanhemmat tietäisivät totuuden miehen päihdehistoriasta, -nykyisyydestä ja -tulevaisuudesta, hän saisi kuun lopussa koululta palkkakuitin sijaan lähestymiskiellon.

Lehtori Kimalainen tietää tämän itsekin. Realiteettien tajuamisella on valoisa kääntöpuoli. Ei ole juurikaan hävittävää. Polteltuaan taas kerran aivan liikaa Pirkka-Pekka Peteliusta eli PPP:tä eli Pure Power Plantia hän ryhtyi suunnittelemaan opetusohjelman kokeiluluontoista uusimista. Yläasteella opetettavia soittimia olisivat vain theremin ja jänisräikkä. Ensimmäinen siksi, että harvan soittimen keksijä on saanut Stalin-palkinnon. Jälkimmäinen siksi, että MM-95:n muisto ei saa haihtua niin kauan kuin yksikin Globenin veteraani on keskuudessamme.

Koska en voi mitenkään nousta tai vajota noille tajunnan tasoille pelkän Arabesken falafel-hummus-annoksen (Allahu akbar, vitun hyvää!) ja muutaman oluen voimin, päätän skipata Polyhymnia-festivaalin ensimmäisen esiintyjän. Se on atelierTheremin, jota on asemoitu musiikkikenttään muun muassa tällaisilla kysymyksillä: ”Termenvox? Perpetual feedback mechanism? Elektronische Klang- und Geräuscherzeugung? Oscillators? Music from the Ether? Electronic musical instruments? Leon Theremin? Künstliche Klänge? Analog? Etherwaves? Ethervox? Aetherophon? Hochfrequenzgeneratoren? Ätherwellenmusikinstrument? Rückkoppelungen? Subharmonische Mixturen? Klangerzeugung? Elektromagnetische Wellen? Elektroakustische Musik? Turntable-Samples? Loops? Frequenzen? Thereminvox? Mixturtrautonium? Elektrische Schwingungen? Aetherwellen? A weird experimental music project from Berlin? Avantgarde electronics? vocalization & countertenor? Strange tools of electronic music? Theremin? Electromagnetic fields? Lev Termen? Airphonic Suites? An Electronic Odyssey? Korg Wavedrum? Travel Case Theremin? Physical Modelling synthesis? Ethereal voices? spoken-word? Krautrock? Analogue? Minimalism? Psychedelic? Electronic music? Electronics? Ambient? A bizarrely elaborate mix? Trautonium? Experimental music? Subharmonic sounds? The first and only original theremin band in Berlin?”

Toisaalta olisihan tuon kysymyslistan voinut tulostaa ja viivata sanan yli aina kun määritelmä täyttyy, mutta ei. Ei näillä liksoilla. Ei näillä päihteillä. Katsokaa tästä, jos kiinnostaa.

Maria am Ostbahnhof sijaitsee nimensä tarkenteen mukaisesti rautatieaseman lähettyvillä. Rautatieasemat keräävät aina liepeilleen hämmentäjiä. Se on universaali ilmiö. Mene mihin suurkaupunkiin tahansa, niin hämmentävimmät hahmot löytyvät aina rautatieasemalta. Niin täälläkin. Kylmän sodan aikana muurin itäpuolelle jääneen Ostbahnhofin nimessä ei toki ole yhtä hämmentävää kaikua kuin Länsi-Berliinin Bahnhof Zoolla, joka opittiin tuntemaan ”huumeasemana” Christiane Felschenirowin tarinaan perustuvan kirjan ja elokuvan ansiosta.

Sivuutan Ostbahnhofin pysäköintipaikalla huppupäisen miehen, jonka eteneminen ei ole kävelyä vaan painopisteen refleksinomaisella huojuttamisella aiheutettua hallittua kaatumista. ”Ssssschööössssscher!” hän huutaa sadan metrin päässä huonekärpäsmäisen epäloogisessa muodostelmassa pörrääville tovereilleen, jotka vastaavat kuin yhdestä keuhkosta osapuilleen ”Mchüüüschhh!”.

Onpa muuten hieno täysikuu.

Maria on rakennettu entiseen teollisuuskiinteistöön, kuten suuri osa muistakin tämän kaupungin klubeista. Ovella eteläamerikkalaisen näköinen rastapää pitää palaveria parin muun amigon kanssa. Hän viittilöi käymään peremmälle, kohti lipputiskiä. Hänen sitkeänkuivakoista kasvoistaan tulee mieleen sana pemmikaani, joka tarkoittaa kuivatusta, pulveriksi jauhetusta riistanlihasta ja sulasta rasvasta tehtyä äärimmäisen tymäkkää amerikkalaista retkievästä. Normaaliproseduurit tiskillä, leima käteen, takki narikkaan ja naula päähän.

Schneider TM oli käsitykseni mukaan Dirk Dresselhausin yhden miehen projekti, mutta olin vissiinkin väärässä, koska nyt lavalla on kolme valkoisiin suojahaalareihin pukeutunutta miestä. Yhden torson edessä loistaa omenalogoinen läppäri ja käsillä on jotakin analogista runkkailtavaa, yksi napsuttelee kapuloilla padeja ja yksi koikkelehtii hengityssuoja kasvoillaan ja taskulamput molemmissa käsissä. Miksi vitussa muuten sitä MacBookin omppua ei voi teipata piiloon samalla lailla kuin humoristit teippaavat Roland-syntetisoijan Polandiksi ja Yamahan vaikkapa sitten mahaksi? En ymmärrä.

Esityksen teemana ovat kenttä-äänitykset ja improvisoitu häly. Dresselhaus on siepannut ääniä rakennustyömailta ja laukoo nyt niiden päälle improvisoituja elektronisia turauksia. Koikkelehtija ei tee muuta kuin tanssii. Välillä hän tanssii takapuoli yleisöön päin. Tästä tulee mieleen Kärtsy Hatakan hammaslääkäriperformanssi, jonka uhriksi Nosturissa joutui perimätiedon mukaan Pekka Pouta. Koikkelehtija tanssii kuitenkin ammattimaisen näköisesti.

Hälyä anniskellaan myös kuvallisesti. Jumitun tuijottamaan taustavisuja. Yhtäkkiä räystään alle ilmaantuu lyhyehkö miekkonen. Säpsähdän ja päästän hänet ohitseni. Pian takaa kuuluu karjaisu: ”BULLSHIT!” Käännyn katsomaan. Sama miekkonen ottaa viiden metrin vauhdit, pysähtyy kuin seinään, kiertää ylävartalonsa eteenpäin ja sinkoaa uuden huudon matkaan: ”BULLSHIT!” Takaisin, uusi vauhdinotto, tempaisu ja: ”BULLSHIT!”

Tavallaan hän on oikeassa. Tälle festivaalille nimen antanut Polyhymnia oli kreikkalaisessa mytologiassa pyhän laulun ja kaunopuheisuuden muusa. Olemukseltaan hän oli vakavamielinen, ajatuksiinsa vaipunut ja mietiskelevä. Veistäjät kuvasivat hänet usein nojaamassa pylvääseen. Katson ympärilleni. Kuvaus sopii moneen yleisön edustajaan. Bullshit-mies on poikkeus, mutta hänen spontaani palautteensa saa minutkin kaunopuheiseksi.

Schneider TM:n musiikki on ilmiselvästi auraalista vastinetta mainion seuramiehen sketsille, jota kutsuttakoon vaikkapa kakattamiseksi. Ulostusrefleksihän kimpoaa siitä, että ulostemassa liikkuu suolistossa matamisrefleksin avulla. Kun tätä simuloi ja stimuloi asettumalla toverinsa päälle ja painamalla polvilumpionsa paksusuolen huitteille, sillä voi olla mielenkiintoisia vaikutuksia.

Ensin voi painella ja pyöritellä polvea alavatsan päällä hitaasti ja hypnoottisen rytmikkäästi. Toimenpiteelle voi antaa määrätietoisuutta käyttämällä hyväksi kehonsa massaa. Kun tässä on saatu ikään kuin hyvä drone päällensä, voi ryhtyä varovasti rytkäyttelemään. Polvilumpion survaisut antavat impulsseja, jotka rykäisevät massaa eteenpäin, kun tahdottomat lihakset antavat periksi. Tämän tantrisen rauhallinen toistaminen voi lopulta aiheuttaa altavastaajan suolen tyhjenemisen.

Ellei tämä aiheuta rauhallisista toistoistakaan huolimatta ulostusrefleksin laukeamista, aina voi turvautua suoraviivaisempaan metodiin. Se toimii parhaiten useamman leilin olutta nauttineeseen sammuneeseen paskasäkkiin, jolla on korkeahkovyötäröisten farkkujensa vyönsolkena keravanlippu tai muu suuri metallijöllikkä. Siihen kun kohdistaa äkkiarvaamatta koko elopainonsa, tulee yleensä jackpot eli tyhjenee sekä suoli että rakko. Keventää mukavasti tunnelmaa sosiaalisissa tilanteissa ja toimii kivana icebreakerina vaikkapa illanistujaisissa, jos isäntäväki on jäyhempää sorttia.

Säikähdän omia ajatuksiani. Pakko suunnata baaritiskille ostamaan yksi Astra, jota tunnetusti myydään anustapin muotoisissa pulloissa. En kuitenkaan tarkoita tällaista Päivi Räsäs -mallia vaan ihan perinteistä.

Istun jonkin asian päälle. Niitä on täällä paljon, useassa rivissä. Mitäköhän ne ovat? Kumarrun katsomaan. Asiassa lukee Elektrohotel. Hotellin yöpöytä, josta löytyy painikkeet herätyskellolle, radiolle ja puhelimelle. Kaikki herkut. Vitun kova. Kattovalaisimina kiemurtelee haitarimaisista muoviputkitötteröistä väsättyjä lonkeroita. Vitun kova.

Schneider TM:n Dirk Dresselhaus on tehnyt Pan Sonicin Ilpo Väisäsen ja jonkun islantilaisen multi-instrumentalistin kanssa musiikkia nimellä Angel. Sitä löytyy tuolta. Pan Sonic soitti kuulemma toistaiseksi viimeisen keikkansa täällä. Paikalla oli viitisenkymmentä ihmistä. Joukossa muutama kreisibailaaja, jotka pomppivat ja karjahtelivat kokeellisen minimalismi-minkälie-elektron tahtiin. Mika Vainio loi lavalta hämmentyneitä silmäyksiä.

Poninhäntäinen keski-ikäinen mies valmistaa huolellisesti savuketta. Näön vuoksi sekaan menee hieman tupakkaakin. Otteet ovat tottuneet. Kartiomaisesti levenevä tötterö on isokätisen miehen vaaksan mittainen. Mies niin sanotusti roustaa savukepaperin sytyttimellään, pyöräyttelee tekelettään arvioivan silmänsä alla ja sytyttää sen. Pari antaumuksellista henkosta, sen jälkeen kädenojennus takaoikealle, mistä savuke kiertää kahden nuoremmanmiehen kautta takaisin tekijänsä käteen. Vielä yksi syvä henkonen. Sitten mies tekee stögön eli stönön. Jälkimmäinen ilmaisu Juice Leskisen muistoa kunnioittaen. Do the Stönö. Get Stöned. Oikeastihan stönö oli erään Grand Slam -jäsenen tahattomasti kehittämä tanssi, jossa ei ole rytmiä eikä askelia.

Von Spar aloittaa. ”Kraut and Prog at the discotheque.” Jaahas. Elektroninen biitti lähtee puksuttamaan. ”Massive Attack”, seuralaiseni sanoo. No jaa. Kraftwerk. Tai oikeastaan ne Synthesizer Greatest -kokoelmat, joita myytiin silloin, kun Batin ja Ryydin Ehtaa tavaraa oli ihan vitun kova. Joku Von Sparin tyypeistä tarttuu kitaraan. ”Pink Floyd!” seuralaiseni hihkaisee ja nauraa. Kyllä, mies luikuttaa kuin David Gilmour kuolinvuoteellaan.

Moog laulaa. Arpeggiot pulputtavat. ”Mitä progressiivista tässä muka on?” seuralaiseni kysyy parin kappaleen jälkeen. ”Isänikin kuunteli Jean-Michel Jarrea.” Jaa. Silmäni imeytyvät taas valkokankaaseen. Alussa Von Sparin visut näyttivät todella kököiltä, mutta vähitellen niiden Tykylevits-henkinen estetiikka rupeaa aukenemaan. HyBoLT-kappaleen melodiasta tulee mieleen Jimi Hendrixin Third Stone from the Sun, mutta katsokaapa tästä, miten häiriintynyttä kuvamateriaalia sen tueksi tarjotaan. Silmämunani jäykistyvät.

Lopulta progressiiviseksi väitetty regressiivisyys vääntyy miltei aggressiivisuudeksi. Setin päätteeksi Von Spar tahtijaottelee kuin kiltin pojan Deep Turtle. Tai sitten päihteet alkavat jyllätä. Kiitos ja näkemiin.

Aamukolmelta Zirkon on mainio lopetus festivaaliperjantaille. Elektron ja käsivälitteisen soitannan risteytyksessä on hurttia huumoria. Tai sitten päihteet alkavat jyllätä. En tiedä yhtyeestä juuri mitään, koska siitä ei ole verkossakaan juuri mitään. Musiikkiansa sanotaan Motorik Acid Groove Droneksi. Jäsentensä taustalta löytyy yhtyeitä kuten Stereolab, Kissogram, Chrome Hoof ja Mediengruppe Telekommander.

Vasen laitahyökkääjä kilkuttaa lehmänkelloa ja muita metalliperkussioita niin, että mieleen tulee kilttien poikien Cleaning Women. Joku peltihärpäke tippuu ständistä lattialle. Puikkomikkikin lerpahtaa. Soittaja yrittää kapulattomalla kädellään vääntää sitä oikeaan asentoon, mutta tarttuu mikrofoniin hennosti kuin kipeään fallokseen, vaikka voisi vain lyödä sitä lehmänkelloa lujempaa, jotta sanoma toimittuisi perille. Ilmeisesti joku progehippi kiristellyt ruuvit hampunraukaisemilla ranteillaan. Hyvä!

Vauhti kiihtyy. Joku naputtaa kiipparistaan kornia trance-kuviota, josta tulee mieleen Waltari. Tai sitten päihteet alkavat jyllätä. Joku tanssii stönöä, joku jotain ihan muuta. Naurattaa. Zirkon. Hyvä! Loppu. Ulos.

Onpa muuten hieno täysikuu.