Kuudes Aisti, osa 3: ”Thurston Moore, olen niin pettynyt”

Kuudes Aisti -kyläjuhlan päätöspäivänä lavalle nousivat viikonlopun nimekkäimmät esiintyjät. Uudelleen henkiin herätettyjen klassikkobändien ja maailmantähtien vanity-projektien seassa punk vei kuitenkin voiton taidetuuttauksesta, kertoo Jean Ramsay raportissaan.

Teksti: Jean Ramsay, kuva: Ilkka Vuorinen / Kuudes Aisti

Kuudes Aisti
Kallio, Helsinki
Su 7.7.2013

Thurston Moore, olen niin pettynyt.

Niin monen vuoden ajan olit kultainen jumala. Naimisissa maailman cooleimman naisen kanssa, rikoit kitaroita ja ennakkoluuloja maailman cooleimmassa bändissä. Olit meille kaikille se esilaulaja, se onnistuja joka oikeutti tuhansien kuuntelukelvottomien vinyylien kokoelman ja atonaalisen kitaramöykän niissä tuhannessa bändiprojektissa, jotka kestivät lyhyemmän aikaa kuin mitä meillä meni niiden nimien oikean kirjoitusasun oppimiseen.

Risat Converset, antisosiaalinen ryhditön asento, tukka silmillä… Olit ME, Thurston, ja sinuksi me halusimme tulla.

Enpä halua enää. En kadehdi sinua tippaakaan.

Keski-iän kriisi hajotti kaiken. Ajattelit kikkelilläsi, paljastuit samanlaiseksi viidenkympinkriisin vietäväksi ukoksi kuin muutkin, ja pian meni vaimo, ja sen mukana yhtye.

Kun nyt seisot parrasvaloissa, huomaamme kuinka laiha tosiaan olet. Ei auta, että olet etsinyt taustallesi naisbasistin, ja kitaristin jolla on jonkunlainen itse kokoonliimatun näköinen Jazzmaster, ja rumpali joka näyttää diggailevan jazz-levyjä. Ei auta. Pahentaa itse asiassa asiaa, Thurston. Bändi taustallasi on C-divarin Sonic Youth, yhtä paljon aito juttu kuin se Billy Corganin taustalla nykyisin kiertävä Mickey Mouse -klubin “Smashing Pumpkins”. Näyttää nopeasti vilkaistuna samalta, mutta soundi nojaa sinuun.

Olet päässyt Las Vegasin vuosiisi, Thurston Moore. Olet ylimääräisellä kierroksella oleva viihdyttäjä, alternativerockin Liberace. Kierrät Skandinaviaa päälavoilla, jotka ovat saman kokoisia kuin edellisen bändisi backstaget, ja silti me tulemme katsomaan. Emme ilkkuaksemme, vain jälkijunassa, tietoisina siitä mitä on menetetty, valmiina sulkemaan silmät hetkeksi, vielä yhden suloisen dissonanssin ajaksi, kuullaksemme edes hetken kyllästynyttä käninääsi.

Mutta sen taustalla ei ole enää mitään. Viime vuoden soololevyllään Lee Ranaldo osoitti, että oli se salainen ainesosa Sonic Youthin keitoksessa, joka nosti yhtyeen musiikin pelkän tuhoisan taiderockin tuolle puolen, katujen lämpimänä soljuvaan rytmiin, kitkeränsuloisen popin intohimoon, Baabelin tornina sykkivään sanojen tulvaan.

Lakonisuus tarvitsee edes sen pienen kipinän saadakseen todellista etäisyyttä, antaakseen tylsistymiselle kolmannen ulottuvuuden, ja se Ranaldolla oli. SE Ranaldo oli.

Tänään sitä ei tullut, sinulla sitä ei ole. Tässä uudessa valossa olet huijari, käytetyn tavaran kauppamies, intiaaneille lasihelmiä myyvä helppoheikki.

Yhtyeesi nimikin kuulostaa muuttofirmalta. Varmaan se, jonka tilasit kantaessasi tuhansia vinyyleitäsi ulos yhteisestä kodista. Halpa jätkä kun olet, otit kevyisiin muuttoihin erikoistuneen firman.

Chelsea Light Moving.

No, ehkä jossain vaihtoehtoisessa galaksissa.

Ja kehtasit vielä kiivetä Negative Approachin lavalle! Piilouduit siihen intensiteettiin, koitit imeä sitä, ratsastaa sillä kuin koulupoika ratsastaa itseään suuremmalla aallolla. (No joo, teit niin jo niiden paluukeikoilla vuonna 2007, mutta silti. Silloin sinulla ei ollut menetettävää, nyt on toisin.)

Äh, mitä minä tässä mouhuan. Pettymys vaan on niin suuri.

Pettymys lienee aiheellinen myös siksi, että Kuudes Aisti tuntuu festivaalilta, joka on jotenkin jo toista vuotta rakennettu Sonic Youthin haamun varaan. Yhtyettä tuodaan tänne jäsen kerrallaan, epäonnninen sooloprojekti epäonnista sooloprojektia seuraten. Chelsea Light Movingin kvasi-SY oli monin tavoin vielä suurempi pettymys kuin Kim Gordonin avoimesti tähteyden rakenteita dekonstruoinut viimevuotinen performanssi, jossa nainen riipii riitasointuja sen mallisesta kitarasta, jonka hänen edellinen yhtyeensä teki muodikkaaski, japanilaisen kirjanpitäjän pitäessä debitit ja kreditit tasassa lavan sivulla.

Sunnuntai oli Kuudennessa Aistissa se Pori Jazz -päivä, jolloin esiin kärrättiin kovan luokan maailmantähtiä. Oli uudelleen henkiin heränneitä klassikkobändejä (Mission of Burma, Negative Approach) ja sitten näitä vanity-projekteja (Chelsea Light Moving, Black Bananas).

Musiikista vastasivat sitten oikeastaan takalavan kotimaiset. Hero Dishonest avasi päivän polttavassa auringonpaisteessa hurjalla energialla ja intensiteetillä, ja päivän ensimmäinen moshpittikkin saatiin linkousvaiheeseen jo seitsemännen kappaleen aikana. Reipas meininki nosti tunnelman hieman mattinykäsmäisesti asentoon up yours, eikä Mission of Burma tuntunut aluksi oikein miltään. Rumpali Peter Prescottin laulama kolmas kappale So Fuck It kuitenkin avasi yhtyeen äänipaletin, ja sekoiluun alkoi tulla dynamiikkaa. Joko näin, tai sitten äänimies heräsi.

Veteraaniyhtye soitti leppoisan veteraaniyhtyeen keikan: hieman oli soundissa harmaita hiuksia, mutta silti silmät kiinni pinnistettiin korkeisiiin ääniin ja muutenkin yritys oli kohtalainen. Clint Conley yritti ottaa yhteyttä yleisöön kiittelemällä yhtyeen kotikaupunkiin Bostoniin siirtyneestä maalivahdista Tuukka Rask, mutta kiitokset menivät jotenkin hieman yli maalista. Yleisö saatiin vihdoin mukaan klassikkobiisien kuten That’s When I Reach For My Revolver aikana.

Oma lukunsa olivat hieman kujalla olleet järjestysmiehet, jotka pyrkivät hajottamaan lavan edustalla pyörineen slam dancing -myllyn, niin Hero Dishonestin aikana kuin myös Mission of Burmassa.

Negative Approachin aikana tästä ei ollut sitten enää tietoakaan. Kun se mylly lähti, niin se lähti kunnolla. Osasyynä toki myös yhtye, joka heitti heti ensitahdeista yhden vihaisimmista ja intensiivisimmistä keikoista, joita olen koskaan nähnyt. Tässä ei todellakaan kyselty kysymyksiä tai otettu vankeja. John Brannon paasasi sarjamurhaajan intensiteetillä, ja basisti Ron Sakowskin harmaat poskiparrat saivat haluamaan merille hardcore-laivaan seilaamaan. Toinen ei-alkuperäisjäsen eli kitaristi Harold Richardson ei tainnut katsoa yleisöön kertaakaan koko keikan aikana, vaan keskittyi selkä yleisöön päin ja silmät porautuneenna rumpaliin (Opie Moore vai Chuck Burns, ei voi tietää) hakkaamaan sellaista tahtia, että happi meinasi loppua ihan Siltasen sillankin alla.

Takapiha oli siis täynnä, ja hyvä niin. Se oli sitä jo Kakka-hätä 77:n aikana, ja vielä parempi niin.

“Kohu-Teemun” Pää Kii -projekti on viimein herättänyt suuren yleisön ja kaltaiseni turpeat keski-ikäiset mukavuusalue-skeptikot, ja siellä meitä oli koko takapihallinen todistamassa Suomen kenties taitavinta popsäveltäjää työssään, sen alkuperäiseen bändinsä kanssa.

Sitä samaahan nämä ovat, lauluja päihteistä, masennuksesta ja umpikujista, mutta upeilla kertosäkeillä ja melodioilla varustettuna. Teemu Bergmanilla on vihaa ja mustaa huumoria ullakolla jätesäkeittäin, ja niitä on ripoteltu näihin kappaleisiin aimo annos. Mies laittaa itsensä ja yhtyetoverinsa likoon. Viikonlopun paras välispiikki, kitaristille suunnattu “Mitäs Janne? Mitä Jannelle kuuluu? Ootko kalaa pakannu viime aikoina? Janne se vaan pakkailee kalaa” oli arkisuudessaan jotain niin hätkähdyttävän nerokasta, että koko takapiha hörähti nauruun.

Tämä on punkrockia, josta näkyy todellisuus läpi, jurnuttavat paskaduunit ja pettymykset, arjen harmaa betoni. Hämeentien pöristessä vieressä oltiin tavallaan kotikentällä, ja laulut kuten Elämä on huora ja Narkata ja kuolla soivat kontekstissa jotenkin pysäyttävän aidosti.

Tämä on yksi Bergmanin taitoja: ladata tiskiin niin karua tekstiä, että suorastaan hävettää että naurattaa.

Eli punk rock vs. taidepaska 6-0, ainakin sunnuntain osalta.

Royal Trux -veteraani Jennifer Herreman Black Bananasin sekoilu vaan alkoi vituttaa (joku kundi pelaamassa flipperiä, Herrema “WEED”-paidassa ja lippispäinen hönö kitaraa raiskaamassa olivat blogibändin perikuva: toimii kenties konseptina, muttei kyllä sunnuntaina päälavalla), ja Lydia Lunchista meni maku heti alkuun sen tullessa spiikkkaamaan Thurstonin lavalle ilmoittaen, että Moore on “maailman seksikkäin mies”. OK, ootte molemmat no wave -veteraaneja, mutta joku raja ikoninpalvonnallekin, varsinkin kun harkintakyky ja omanarvontunto alkaa pettää kuin Rolling Stonesilla konsanaan.

Lunchin omalle keikalle muotoutui – kenties juuri tästä “veteraanista toiseen” -syystä – koko viikonlopun pahimmat jonot, jolloin itse päätin luovuttaa. Jäi kohtalotoveri Weepikes katsastamatta, ja puoli kolmelta olisi ollut Baltimor, mutta kaikkeen ei ihminen pysty.

Silti, jo toisena vuonna putkeen Kuudes Aisti pitää paikkaa maan parhaana festivaalina. Kattaus on laaja, lavoja tuntuu löytyvän joka päivä lisää, ja yleisössä on festariurpoja kiitettävän vähän.

Kunhan vaan saataisiin hieman laadukkaampia Sonic Youth -sooloprojekteja.

Vaikka Lee Ranaldo sitten seuraavaksi, jooko?

Lue Kuudes Aisti -raportin ensimmäinen osa täältä ja toinen osa täältä.