Länsimaisen harmonian oppitunti – Ellen Arkbro ja Sarah Davachi Temppeliaukion kirkossa

Kaksi elektroakustista minimalistia tutki töölöläiskirkon urkuja perusteellisesti ja haastoi miettimään, millaisista palikoista käsitettävissä oleva musiikki oikein syntyy. Ensimmäinen teki sen kuivakkaasti ja painostavasti, toinen tarinallisemmin ja lempeämmin.

Tässä Sarah Davachin soitossa otetusta kuvassa on enemmän vauhtia kuin hänen musiikissaan.
Mikael Mattila

Sarah Davachi, Ellen Arkbro
14.3.2019
Temppeliaukion kirkko, Helsinki

 

En tiedä kirkkourkujen soittoteknisistä yksityiskohdista paljoakaan. Vielä vähemmän tiedän siitä, millaiset urut juuri 1960-luvun modernistiseen töölöläiskirkkoon on rakennettu. Olen kuitenkin käsittänyt, että jokaisen kirkon urut ovat yhtä ainutlaatuiset kuin niitä ympäröivät rakennuksetkin. Tiedän myös sen, että uudempien urkujen monimutkaiset pillijärjestelmät – äänikerrat – ovat moderneja ja elektronisesti ohjautuvia, ja niissä on valoja ja nappuloita kuin modulaarisyntetisaattoreissa. Siltä vuonna 1975 rakennetut Töölönkin urut näyttävät.

Yritin googlata tietoja Temppeliaukion kirkon uruista, koska luulisi, että legendaariseksi lyhyessä ajassa nousseen kirkon soitin olisi kirvoittanut asiantuntijoilta mielipiteitä. Laihasti löytyi. Sitä vastoin löysin seuraavanlaisen rimpsun:

Gedackt 8′, Principal 4′, Koppelflöte 4′, Nasat 2⅔′, Gemshorn 2′, Terz 1⅗′, Kvinta 1⅓′, Scharf 4x 1′, Cromorne 8′, Tremolo.

Nuo ovat erilaisten äänikertojen nimiä. Yksinkertaisesti selitettynä äänikerrat ovat vähän niin kuin akustisia suodattimia, jotka muokkaavat urkupillin läpi kulkevaa ääntä kaikenlaisiksi ujelluksiksi ja surinoiksi ja rikastuttavat tai tiivistävät ulos tulevaa, öh, signaalia. Se on käsittämättömän monimutkainen järjestelmä, johon asianharrastajat voivat varmasti upota yhtä perusteellisesti kuin syntikoiden tai kitarapedaalien suohon.

Kanadalainen Sarah Davachi ja ruotsalainen Ellen Arkbro keskittyivät esityksissään hyvin perusteellisesti Temppeliaukion kirkon urkujen äänikertojen ulottuvuuksiin. Uuden sukupolven minimalistien ilmaisusta oli turha etsiä vikkeliä fuugajuoksutuksia tai tiheästi vaihtuvia soinnutuksia. Päinvastoin: he soittivat äänen, sitten toisen. Ehkä minuutin päästä tuli kolmas. Liki jokaisen uruista lähteneen taajuuden annettiin painua kirkkovieraiden tajuntoihin kaikessa rauhassa.

Tästä huolimatta kahden, noin tunnin mittaisen setin sisällöt erosivat toisistaan kuin henkilöauton kokoinen sähkö-Hammond pattereilla käyvästä lelu-Casiosta.

Göteborgilainen Ellen Arkbro herätti huomiota pari vuotta sitten ilmestyneellä For Organ and Brass -albumillaan, jolla soivat 400-vuotiaat saksalaiset urut ja pieni vaskisektio. Levyllä tapahtuu vähän, mutta sen soundi on vaikuttava, jopa mahtipontinen.

Temppeliaukiolla Arkbro soitti kuivakkaasti, jopa sulkeutuneesti. Ilmaisussa ei ollut juurikaan jälkiä levyn isoista ja pehmeistä urkupilvistä. Enemmän se pelasi tiheillä tekstuureilla ja monenlaisissa väreissä soivilla intervalleilla. Se tutki hiljalleen, miten jokin monista äänitasoista koostuva asetelma – soinnuista on vaikea tässä tapauksessa puhua – muuttuu, jos siihen lisää jonkun äänen ja ottaa toisen pois. Jos yksi pilli puhalsi hetken aikaa suoraa ja sileää ääntä, saattoi kohta kvartti- tai kvintti-intervallissa soinut kakkosääni muuttaa kokonaissoundin heti terävämmäksi ja pörisevämmäksi.

Se oli kiehtovaa. Tästä huolimatta eteneminen tuntui hetkittäin painostavan hitaalta. Tuntui, että Arkbro halusi tahallaan härnätä kuulijaa soittamalla ainakin joka toista ääntä ratkaisevan liian pitkään, ja sitten vaihtaa seuraavaan ääneen, joka ei noudattanut juuri minkäänlaista harmonista logiikkaa. Sattumanvaraisuus toi mieleen atonaalisen sävellystyylin, josta puuttuvat sävellajit ja harmoniset keskukset. Soitto tuntui jatkuvalta äänipalikoiden uudelleenjärjestämiseltä, jonka taustalla surraa ihmisen sijasta algoritmi. Vaikutelma oli vieraannuttava.

Kun malttoi katsella ympärilleen, tuntui tilanne väkisinkin hieman huvittavalta: kirkossa istui väljästi asettunut ja maltillisen kokoiseksi jäänyt porukka himmeässä valossa, joka oli kuitenkin tarpeeksi kirkas paljastaakseen jokaisen kuulijan ilmeet ja reaktiot. Ihmiset pälyilivät ympärilleen vähän eksyneen näköisinä, kun normaalisti estradina ollut alttari olikin tyhjä ja pimeä, ja musiikki tuli salin sivulta. Pari kynttilää värisi takaseinällä yhtä hauraasti mutta itsepintaisesti kuin Arkbron laahaavat äänet.

Calgarylainen Sarah Davachi on ehtinyt tehdä kokeellisen musiikin saralla jo paljon. Musiikkia on syntynyt niin jousille, puhaltimille kuin ihmisäänellekin – myös uruille. Viime vuonna hän julkaisi jopa kaksi albumia, jotka molemmat soivat lyyrisesti, suorastaan liturgisella hartaudella.

Kun hän otti Töölön soittimesta ensimmäisen äänen, ei kontrasti Arkbron jankutukseen olisi voinut olla suurempi: alku oli laulavaa ja kilisevää pulputusta, joka niin ikään muuntui alituisesti, mutta määrätietoisemmin. Davachin kokonaisuudessa oli jonkinlaisen tarinallisuuden tuntu, ja musiikki tuntui niin johdonmukaiselta, että se oli melkein viihteellistä.

Tämä johtui siitä, että Davachin musiikissa oli selvä harmonia. Vaikka tiheät soinnut saattoivatkin välillä eksyä villin dissonoivaan suuntaan, oli niiden määränpäänä päästä kuitenkin maaliin, jossa odottivat tutut ja turvalliset kolmisoinnut. Se oli lähempänä ”perinteistä” urkumusiikkia, jonka luoneet Bachin kaltaiset toteemit kuitenkin rakastivat selkeitä päätelmiä – olkoonkin, että niin päädyttäisiin monimutkaisten pyörittelyjen kautta.

Davachi lienee siis harmoniaoppinsa lukenut, koska sävellys yksinkertaisesti eteni. Siksi hänen viimeaikaiset levynsäkin ovat niin mainioita: musiikki on toki hienovaraista ja kokeilevaa, mutta samalla ihailtavan viimeisteltyä. Arkbrossa ei häirinnyt niinkään tonaalisuuden muute, vaan päämäärättömyys.

Helsingin Sanomissa tämänkaltaista musiikkia nimitettiin ”wellness-musiikiksi”. Jos pitäisi valita näistä kahdesta, niin omassa rentoutushetkessäni soisi mieluummin Sarah Davachi.