”Maailman parhaalle laulajalle” – avoin kirje eilen Helsingissä esiintyneelle Chris Cornellille

Chris Cornell – 28.3.2016 Helsinki, Finlandia-talo

29.03.2016

Rakas Chris Cornell,

Kiitos hienosta keikasta Finlandia-talolla! Lähdin kuuntelemaan sinua hyvin ristiriitaisin tuntein, mutta sait jo avauskappale Before We Disappearissa kyyneleet silmäkulmiin ja kylmät väreet selkäpiihin. Eikä se jäänyt ainoaksi kerraksi.

Ai miksikö epäilin? Muun muassa siksi, että kun näin sinut ensimmäistä kertaa elävänä vuonna 2003 Audioslaven kanssa Provinssissa, ymmärsin, ettet olekaan yli-ihminen. Keikka meni silloin läpi juuri ja juuri kuivin jaloin. Äänesi kunnosta on ollut monenlaisia raportteja ja näkemyksiä halki koko 2000-luvun, varmaan aiemminkin.

Minä olen tosin ollut enemmän huolissani luomisvoimastasi ja järjen valostasi kuin äänestäsi. Audioslave teki taiteellisen mahalaskun ensimmäisen levynsä jälkeen. Neljästä soololevystäsi kaksi keskimmäistä, Carry On ja Scream, ovat lievästi sanoen epäonnistuneita tekeleitä, jos verrokkina käytetään ensimmäistä soololevyäsi Euphoria Morning. Vai pitäisikö sanoa Euphoria Mourning, kuten sen alkuperäinen ja tuoreen vinyyliversion nimi kuuluu.

Olen usein asetellut tuolle teokselle epiteettiä ”maailman paras levy”, ja minun puolestani olisit saanut soittaa siltä jotain muutakin kuin ilmiselvän Can’t Change Men. Mutta sinä teet mitä haluat, koska niin on paras. Sen teit selväksi.

Tuorein soolosi Higher Truth ja etenkin sen single Nearly Forgot My Broken Heart osoittavat, että sinulla on yhä kyky tehdä veitsenteräviä, jännittäviä ja vangitsevia kappaleita. Se kyky on jopa vähän aliarvostettu. Usein muistetaan vain ääni. Ei sillä, etteikö äänesi olisi yhä henkeäsalpaavan komea, mutta sinä hallitset sekä vahvojen sanoitusten taidon, erikoiset viritys- ja rytmitysratkaisut että hämmentävät melodiakulut aivan ainutkertaisella tavalla. Et mielelläsi kulje aidan matalasta kohdasta, mutta sitäkin on tapahtunut.

Kykyyn kirjoittaa vahvoja kappaleita sinä nyt 51-vuotiaana nojaat enemmän kuin koskaan aiemmin, varmaankin tietoisesti. Kun esiinnyit Helsingissä akustisen kitaran säestyksellä, ajoittain sympaattisen multi-instrumentalisti Bryan Gibsonin ja vinyylisoittimen(!) tukemana, et voinut paeta yhtyeen taakse tai soitella settiä vain auttavasti läpi. Sinun piti olla läsnä, elää ja tulkita tekemäsi kappaleet voimakkaasti, ja sen sinä teit.

Voi luoja, mikä helpotus se oli.

Soundgardenin Badmotorfinger ilmestyi vuonna 1991. Sinä olit silloin niin sanoinkuvaamattoman kova laulaja, ettei toista ole eikä tule. Maailman paras. Tämä näkemys iskostui minuun jo teinipoikana. Olit yksi neljästä suuresta sankaristani. Muut olivat Lars Ulrich, Pauli Hanhiniemi ja Raimo Helminen. Kahta jälkimmäistä et varmaankaan tunne, mikä on sinun tappiosi.

Aina kun olen miettinyt, olitko sinä todella silloin niin uskomattoman hyvä, kertapyöräytys Slaves & Bulldozersia on riittänyt muistutukseksi.

Se, että sinulta vaadittaisiin täysin yhtäläistä suoritusta vuonna 2016, on kuin pyytäisi Usain Boltia 20 vuoden päästä juoksemaan maailmanennätyksensä uusiksi. Se on fyysinen mahdottomuus. Mutta asiaan liittyy syvempikin puoli.

Rockin ongelma on se, että artistit tekevät faneihinsa niin suuren vaikutuksen, etteivät fanit halua artistien edustavan mitään muuta kuin juuri sitä, mikä heihin teki tämän vaikutuksen. Vaikka musiikin ydinsanoma on yleensä jotakin sellaista, että tee mitä lystäät, artistien ei todellakaan anneta tehdä mitä he haluavat. Aina ollaan haukkumassa ja mieliä pahoittamassa.

Sinulle tämä on tuttua. Ja sinussa on särmää kohdata se ja määritellä vahvuutesi itse. Pidän siitä.

Olet aina vastustanut stagnaatiota, joka nimenomaan taisi olla syynä sekä Soundgardenin että Audioslaven hajoamiseen. Olkoonkin, että Soundgardenin kunniakas paluu tällä vuosikymmenellä taisi olla sinulle tarpeellinen.

Kun aikoinaan leikkasit tukkasi Badmotorfingerin jälkeen, saatoit kuulemma jopa keikalla ryhtyä vittuilemaan ihmisille, jotka eivät hyväksyneet sitä. Nyt vittuilit hienovaraisesti biisitoiveiden huutelijoille. Viestisi oli, että sinä teet mitä haluat.

Tätä taustaa vasten pystyn hyväksymään jopa Timbalandin tuottaman Screamin, vaikka tiedät itsekin, ettei se tainnut mennä ihan nappiin. Mutta sinussa oli nyt riittävästi pirullisuutta aloittamaan encore-osuus juuri tuon levyn nimikappaleella ja vielä spiikata se ”now I’m gonna play one of my least popular songs”.

Eipä silti, suurimmat väristykset minä sain Rusty Cagesta ja sinun teinipoikamaisesta hymystäsi sen alussa. Sitä kappaletta sinun ei ole tarvinnut sovittaa akustiseen asuun omin voimin, koska siitä oli valmiiksi olemassa arvovaltainen versio.

Aijai, Rusty Cage. Miten väkevä biisi ja metafora, joka on saanut elämässäni jo lukemattomia eri merkityksiä, ja edelleen tulee uusia. Miten paljon voimaa olen siitä ammentanut. Kiitos siitä, Chris.

Ja kiitos että soitit heti sen perään Seasonsin! Tai selvähän se että soitit, kappalehan on eräänlainen lähtölaukaus tälle sinun mies ja kitara -urallesi. Mutta jestas, että se kävi nyt tunteisiin. Kun Rusty Cagen jälkeen pelleilit Hunger Strikella, ajattelin, ettei sellaista biisiä kannattaisi pilkata, mutta pelastit tilanteen vielä kovemmalla biisillä.

Hunger Strikesta tuli mieleeni, että esitit peräti kolme Temple of the Dog -kappaletta. Soundgardenia tuli neljä, Audioslavea niin ikään kolme. Olisit voinut vetää paljon ilmeisempää hittilinjaa, muttet vetänyt. Kiitos siitäkin.

Korostat nykyään mieluusti rooliasi perheenisänä, jopa välispiikeissä. Se tuntuu hassulta, mutta toisaalta, kai se on aika keskeinen osa identiteettiäsi. Sinulla oli hyvät jutut, sopivasti kevyttä kannanottoa, sopivasti huumoria ja pakollinen Suomi-anekdootti ”Turku-festivaalilta” eli Ruisrockista vuodelta 1990.

Muuten annoit kappaleidesi kantaa. Teit tyylikkäät lainatkin, ensin Bob Dylanilta, sitten Sinéad O’Connorilta (tai Princeltä, miten sen nyt ottaa) ja lopuksi tietenkin John Lennonilta. Vaikka olen sitä välillä epäillyt, sinulla on tyylitajua, saakeli soikoon.

Kun katselin sinun hämmentävän hyväkuntoista olemustasi ja kuuntelin tolkuttoman tulkintavoimaista ääntäsi, minulle tuli lohdullinen ja toivorikas olo. Konserttisi jälkeen näin tähdenlennon. En kerro mitä toivoin.

Kiitos,

Vilho Rajala

Kuvat: Amanda Micklin

Lisää luettavaa