”Pelkkiä hittejä!” – Maustetytöt Heiniksessä

Maustetytöt – 2.12.2018 Helsinki, Heinähattu

Teksti: Tatiana Järvenpää

Tunnelma on miltei harras joulukuisena sunnuntaina Heinähatussa. Väkeä on tungoksiin asti ja pöydät notkuvat olutta ja suolapähkinöitä. Voisi luulla, että on tuvan pikkujoulut, mutta mitähän vielä, kyseessä on somessa vain vähän mainostettu Maustetyttöjen keikka. Pääsen viimeisten joukossa sisään ja menen seisomaan miesten vessan eteen. Tuoksu on pistävä, mutta täytyy sietää. Jukeboxin edessä, kahden mikin, kitaravahvistimen ja vanhan syntikan takana aloittelee Maustetytöt.

”Mulla on vain kaksi kriteeriä matkailukohteen suhteen, ja voin kyllä sanoa, ettei Pariisi täyttänyt niistä kumpaakaan.”

Jos on kappaleeseen uskominen, kaipaa laulaja-lauluntekijä Kaisa Karjalainen matkoillaan vain ”halpaa kaljaa ja reseptivapaita särkylääkeitä”. Laulun mukaan olut maistuu, mutta makueroja ei enää pidemmän päälle huomaa. Näinköhän on, kun katsoo mustaan spagettitoppiin pukeutunutta vaaleaa laulajaa. Kitaristi Anna Karjalainen on kokopunaisissa ja aurinkolasit päässä keskellä pimeää talvea. ”Näkeeköhän se edes soittaa?”, joku vieressä pohtii ääneen.

Kokoonpanon yhtenäiset asut ja takana roikkuvat pastellinväriset bändipaidat tuovat mieleen 1990-luvun tyttöbändit – puhumattakaan nimestä. Voisi luulla sen viittaavan Spice Girlsiin, mutta nimi taitaa kuitenkin olla peräisin tyttöjen tauolla olevasta Kaneli-yhtyeestä. Maustetytöt on kahden sisaruksen, Annan ja Kaisan, muodostama popyhtye, mutta kaukana perinteisestä tyttöbändi-ilmiöstä. Nämä tytöt kun osaavat soittaa, eivät niiaa tai mielistele, vaan naama peruslukemilla vetävät omia kappaleitaan.

Jollei kuuntelija ymmärrä Maystetyttöjen oivaltavien sovitusten päälle, niin viimeistään sanoitukset pysäyttävät – ja vetävät ainakin Heiniksen hiljaiseksi. Tunnelma on tiivis. Hädin tuskin uskaltaa olutta hörpätä, ettei vaan häiritse harrasta kuuntelijajoukkoa.

Laulujen aiheet käsittelevät milloin päihteidenkäyttöä ja krapulaa, milloin yleismaailmallista epäonnea tai ihmissuhteita. Loppupuolella keikkaa soitettavassa kappaleessa pohditaan, että minne sitä menisi tai mitä sitä tekisi, kun ”kaikki tiet vievät kuitenkin Peltolaan”, eli Oulussa sijaitsevalle psykiatriselle osastolle. Aiheet koskettavat monen elämää, halusivat sitä myöntää tai ei. Kun Talvi Talvikin kanssa -laulussa oma läheinen, hauras Talvikki voi huonosti, on sitä itsekin aivan rikki.

Miesten vessaan pyrkivä kuiskaa korvaani, että ”Ihan kuin Leevarit ja PMMP yhdistettynä! Vitun jees!”, ennen kuin katoaa vartioimani oven taakse. Maustetyttöjä on yritetty laittaa erilaisiin lokeroihin heidän ensiesiintymisestään Café Mascotissa viime maaliskuulta saakka. Mainitseehan toisaalta yhtye itsekin Facebook-sivuillaan sijoittuvansa jonnekin edellä mainittujen yhtyeiden välimaastoon. PMMP:stä en tiedä, mutta ainakin aiheet ja syntikkasoundit rumpukoneineen tuovat mieleen Leevi and the Leavingsin.

Onpahan osassa sanoituksissa kaikkiruokaiselle kuuntelijallekin jotain mihin tarttua, sillä ne viittaavat päivitetyin tunnelmin muun muassa sellaisiin klassikoihin kuin Viidestoista yö ja Pilvet karkaa, niin minäkin. Laulujen vetoavuus ja nerous piileekin varmasti osaltaan siinä, että kyllä se edes vähän radiota kuunnellut tyyppi voi kokea ahaa-elämyksen ja tajuta mihin biisit viittaavat. Tai ainakin tykätä niistä.

Käy janoisen tie tiskin kautta. Jos kaljaa halajaa, niin kyllä asian ymmärtävät osaavat väistää, kun vain tarpeeksi päämäärätietoisesti tunkee kohti tiskiä. Perille päästyäni kuulen kahden kaveruksen pohtivan keikan päätteeksi, että onko kappaleita missään kuultavissa. Ja siinähän se juttu onkin: Maustetyttöjä ei voi kuulla kuin livenä tai katsoa livetaltiointeja Youtubesta. Kokoonpanolla on kyllä vireillä ainakin sinkku, ja pitkäsoittoakin on ensi vuodelle luvattu.

Väki on utelias seinällä roikkuvista bändipaidoista. Yksi lähtee pastellinvihreä XL kourassaan ulos ja kiitollisena toteaa paitoja kauppaaville Maustetytöille, että ”Pelkkiä hittejä!”.