Pori Jazz -raportin viimeisessä osassa toimittaja Anna-Maija Lippu ja valokuvaaja Tomi Palsa kertaavat läpi festivaalin vanhojen legendojen täyteisen päätöspäivän.
Teksti: Anna-Maija Lippu, kuvat: Tomi Palsa
Pori Jazz 2015
Kirjurinluoto, Pori
Lauantai 18.7.2015
Kevyttoppatakeista, huopavilteistä ja sateenvarjoista – niistä on Suomen heinäkuut tehty.
Ainakin Pori Jazzien lauantaina.
En tiedä ovatko ihmiset ensimmäistä kertaa elämässään festareilla tai yhtään minkäänlaisella keikalla, mutta sateenvarjojen kielto yllättää useita portilla.
Hyvä tapahtuman tuotoille, sillä sateenvarjon säilöön laitosta saa maksaa 2 e.
Kertakäyttöiset korvatulpat, joista yleensä huudetaan 1,50 e, maksavat JazzShopissa 3 e. Tapahtuman oheistuotemyymälä on Suomen festareiden isoimpia, ja kannattaahan tuo: PoriJazz 2015 -logolla painettuja hattuja kävelee ohi jatkuvalla syötöllä.
Torstain ja perjantain pop-kavalkadien jälkeen viimeinen päivä on omistettu latino-rytmeille, old school groovelle ja rockille.
Koleaa alkuiltaa lämmittää onnistuneesti kuubalais-konkarit Orquesta Buena Vista Social Club. Jäähyväiskiertueellaan oleva kokoonpano vie suoraan Väli-Amerikan kuumiin tunnelmiin, ja yleisö laittaa salsa-askelilla koreasti.
Useita jäseniä nähnyt orkesteri sisältää niin vanhaa kuin uutta verta: on paksuviiksisiä pappoja ja korkkareissa pyörähtelevä viettelijätär, mutta ryhmä vaikuttaa olevan kuin yhtä suurta perhettä. Kukin pääsee vuorollaan loistamaan, on se sitten kitarassa, torvessa tai laulaen.
Lavan ilopilleri on 84-vuotias laulajatar Omara Portuondo. Hän laulaa kirkkaasti nuorempien solistien kanssa ja kun hänelle ojennetaan nurmikolta käsin kukkakimppu, hän jatkaa tanssimistaan sen kanssa.
Orquesta Buena Vista Social Club.
Seuraavaksi päälavalle tulee vanha kunnon Kool & The Gang, mutta sitä ennen kerkeää katsomaan kotimaista Elifantree-yhtyettä pienellä Teatterilavalla. Jazzahtavana aloittanut mutta aina vaikeasti määriteltävänä pysynyt, nykyisin elektronisempaan suuntaan edennyt trio pistää hiljaiseksi. Koskaan ei tiedä, kuinka kauan kappale kestää ja minne se ehtii viedä. On kertakaikkiaan vain oltava hiljaa ja kuunneltava.
Laulaja Anni Elif Egecioglu on punatukkainen hipster-keijukainen. Hän kikkailee äänellään hienosti ja hakkaa syntikkaa minkä kerkeää. Hän on Ruotsista kotoisin, mutta taitaa suomen kielen sujuvasti ja juttelee yleisölle. Pauli Lyytinen tekee saksofonilla ääniä, joita en ole koskaan kuullutkaan. Kaikkea tätä pitää kasassa rumpali Tatu Rönkkö.
Yhtyettä ei voi kohessiivisuudesta kehua, mutta musiikissa se ei suurimpia kohteliaisuuksia olekaan. Elifantree on kaunis kaaos, jota pitää vain päättää olla ymmärtämättä sen syvemmin.
Päälava kutsuu jälleen. On vaikea uskoa, että vuonna 2015 on mahdollista kuulla kaikkien aikojen hyvän mielen tunnari Celebration livenä, ja vielä alkuperäisesittäjän vetämänä.
Mutta Kool & The Gang on hyvässä vireessä, vaikka keikka paljon vanhoja kliseitä sisältääkin.
Kool & The Gang.
On enemmän kuin tarpeeksi “how you doin’ tonight?!” ja “where my sexy ladies at?” -huutelua, mutta tunnelma on korkealla. Miehet ovat pukeutuneet koordinoidusti mustavalkoiseen, ja tanssiliikkeetkin sujuvat kaikilta yhtä sulavasti.
Seuraa odotettu hittien kirjo: Fresh, Joanna, Too Hot ja Get Dow on It saavat aikaan eniten liikehdintää. Kokoonpano on esittänyt näitä kappaleita lukemattomia kertoja, mutta tylsistymisen merkit eivät ainakaan näy ulospäin. Vaihtelua klassikoihin tuovat huikeat torvisoolot, ja itse herra Kool eli Robert Bell on basson varressa lyömätön.
Yksi vanhemmista torvisoittajista varastaa shown hyperenergisellä esiintymisellään. Mies ravaa pitkin lavaa, heittää kärrynpyörää ja heliluu kultaisessa faarao-päähineessä. Jotta hommaa jaksaa jatkaa, on siitä tehtävä hauskaa.
Elämässä on kolme varmaa asiaa: kuolema, verot ja se, että Kool & The Gangin keikan viimeinen kappale on Celebration.
Vuonna 1980 valloittanut bile-anthem elää ikuisesti. Sen nykyajan vastine voisi olla Mark Ronsonin ja Bruno Marsin Uptown Funk, mutta nimenomaan vastine, ei korvaaja.
Kool & The Gang.
Yleisö kiekuu yahoo! -kohdat tahdilleen oikein ja tuntuu kun oltaisiin palattu 80-luvun diskoon, missä allekirjoittanut ei kyllä ole koskaan ollutkaan, mutta paremmin hetkeä ei voi kuvailla.
Teatterilava vetää jälleen puoleensa, sillä tällä kertaa siellä rämisee Pietarin Spektaakkeli.
Kaunistelematonta garagea on tullut kuuntelemaan laaja ikähaarukka ihmisiä, mutta nuorethan siellä pitävät jöötä. Vastoin sääntöjä tupakoiva nuorukainen haistattaa pitkät hänet käräyttäneelle seniorille, tyttö pui parisuhdettaan kovaan ääneen seuralaisensa kanssa (mutta keskeyttää välillä laulaakseen mukana ja kiljuu joka kappaleen jälkeen), ja yksi humalainen hurmuri kyselee naisia tanssimaan.
Ja kuinka ollakaan, Tyttö lähtee tanssimaan -kappaleen aikana kaksi tyttöä uskaltautuu lavan eteen pyörähtelemään.
Itse Pietari on kuin ei huomaisikaan, ja bändi vetelee kappaleita toisensa perään vähän omissa maailmoissaan.
Maalta kaupunkiin saa lavan takana heiluvan naisen moshaamaan kuin olisi Tuskassa. Onhan tuossa kieltämättä tarttuva riffi.
Kun palaa kohti päälavaa, ilta on jo hämärtynyt ja viilentynyt huomattavasti. Ängen tarkoituksella yleisön keskelle, sillä etäämmällä ei enää tarkene. Taktiikkani toimii; lavan läheisyydessä on nyt tiiviimpää kuin koko festivaalin aikana.
Ja miksikäs ei, asteleehan lavalle The Sensational Space Shifters -yhtyeensä kanssa itse Robert Plant.
Robert Plant.
Hiustyylimme Robertin kanssa ovat näillä hetkillä samanlaiset, sillä kylmän kostea ilma saa tukastani varsin kikkaran.
Led Zeppelin -solistin keikka koostuu enimmäkseen miehen soolomateriaalista. Parhaimmistoon kuuluu viimevuotinen single Rainbow, jossa on maailmanmusiikin iloista heleyttä. Robert tarttuu käsirumpuun, ja yleisö taputtaa tahdissa alusta loppuun. Myös vanhempi White, Clean and Neat pistää pään pyörälle parhaalla mahdollisella tavalla tuskaisen “you don’t want me no more” -hokemansa ansiosta. Välillä anti on hyvinkin bändivetoista, ja viulun kuuloinen, MacGyverin kyhäämän näköinen viritelmä soi hienosti.
Puolessa välissä kuullaan Spoonful, joka on cover Willie Dixonin kappaleesta. Ironista kyllä, sillä kyseinen blues-muusikko haastoi aikanaan Led Zeppelinin oikeuteen plagiointisyistä. Otettakoon tämä myöhäisenä rauhantarjouksena.
“Tykkäättekö hedelmistä?” kysyy Robert yllättäen.
“Banaaneista? Appelsiineista? Entä sitruunoista..?”
Seuraa arvatenkin Zeppelinin The Lemon Song, hurrauksien saattelemana.
Robert Plant.
Esittäessään rauhallisempaa tuotantoaan hän sanoo:
“Tämä musiikkityyli inspiroituu Etelä-Carolinasta, missä ne viimein ottivat alas sen lipun”, viitaten Yhdysvaltain etelävaltioiden konfederaation lippuun, joka rasismiin liitetyn kontekstinsa takia laskettiin salosta kyseisessä osavaltiossa.
Robert on omituisen seesteinen yhdistelmä maailmanparantajaa ja rock-jumalaa. Koko Kirjurinluoto ottaa lämpimästi vastaan miehen molemmat puolet. Hän on samaan aikaan hellyyttävä ja uskottava.
Totaalinen hurmio saavutetaan viimeistään, kun Whole Lotta Love pärähtää ilmoille. Encorena kuullaan vielä Rock and Roll, ja täysi nurmikenttä hohkaa lämpöä kohti kylmiä yläilmoja.
Vaikka rockin väitetään kuolleen, sen kulta-aikoja kelpaa todellakin muistella Robertin seurassa. Olo ei ole haikea, vaan elävä.
Pori Jazzin 50-vuotisjuhla saa arvoisensa päätöksen.
Pori Jazz 2015 -raportin ensimmäinen osa on luettavissa täällä ja toinen osa täällä.