Pori Jazzin ennätysvuosi – amerikkalaisten ammattiviihdyttäjien ja jazzveteraanien näyttämö

Pori Jazz 2019: varsin laadukas yleismusiikkifestari, jossa on tarpeeksi kurantti jazztarjonta puristeille ja tarpeeksi relevantti kattaus viihteen ystäville. Toisaalta se on myös festari, jonka panttipolitiikassa olisi parantamisen varaa, ja jonka kävijöiden korkeahko keski-ikä saattaa aktualisoitua rähisevinä ukkeleina.

Christina Aguilera.
Tomi Palsa

Pori Jazz
18.–20.7.2019
Kirjurinluoto, Pori

Pori Jazzilla on hyvä syy läimäyttää itseään selkään oikein kunnolla. 69 000 kävijän kokonaismäärä ja kaksi loppuunmyytyä festaripäivää olivat kaikkien aikojen ennätys.

Jos määrää mallaa esimerkiksi jazzviikonloppua lämmittelevän politiikkakarnevaali Suomi-areenan kävijöihin (tänä vuonna n. 73 000), lienee melko yksinkertaista logiikkaa päätellä, missä ”tulevaisuuden osaamista ja innovaatioita” käsittelevien keskustelujen jatkot loppuviikosta pidettiin.

Toisaalta, tämän takia Pori Jazz pääsee tuskin koskaan eroon “firman bileet” -maineestaan.

Kun katsoin torstai-iltana Kirjurinluodon päälavan edessä Stray Catsia kankeasti jammanneita, pikkutakkien ja villaneuleiden heimoasuihin sonnustautuneita viisikymppisiä, tulin pohtineeksi hieman samaa kuin jotkut muut viimeaikaisen Ed Sheeran -mölinän yhteydessä:

Onhan tämä vähän tällaista musiikkihupia ihmisille, jotka eivät välttämättä musiikista hirveästi välitä.

Vaan mitä väliä! Se on täysin okei! Ei Pori Jazz elä kaltaisistani ongelmakäyttöelitisteistä, vaan juuri tavan kansasta, joka saapuu retkituoleineen paikalle joko oman kukkaronsa tai työpaikkansa tuella. Tärkeintä on, että joku ne liput ostaa.

Valitettavasti juuri Stray Catsin kankea rockabillypaalutus ei minulle juurikaan auennut.

Sen lisäksi, että koko musiikkikulttuuriin on vaikea suhtautua ajattelematta “dillintsööriä” karjuvaa Tommi Korpelaa Rumble-elokuvassa, muistui keikan yhteydessä lähinnä mieleen lause, jota omassa internetissäni on toisinaan käytetty viitaten kaikenlaisiin Hurriganes/vinyylinvingutus/kunnon rock -ryhmiin, joihin perjantaisin vettä väkevämpää naukkailevat faijat latailevat kuvia kuuntelemistaan alkuperäispainoksista:

Viikonloput pahimpia.

Kunnon jatsia eikä mitään fuusiota

Kaikeksi onneksi lähes kaikki muu jazzeilla olikin sitten aika ihanaa.

Aloitetaan ”kunnon jatsista”. 60-luvun hard bopin ja freen kultakauden mohikaanit alkavat olla jo melkoisen vähissä, mutta Pori oli onnistunut houkuttelemaan paikalle jopa kaksi 82-vuotiasta alan veteraania, Ron Carterin ja Archie Sheppin.

Näiden kahden ”vanhan herran” tavat käsitellä materiaaliaan eivät olisi voineet poiketa enempää toisistaan.

Bassonsa varressa ryhdikkäästi myhäillyt Carter oli valtavan karismaattinen mutta liikuttavan nöyrä. Konsertin aluksi hän kvartetteineen kumarsi Lokki-lavan yleisölle.

Yli 2000:lla levytyksellä soittanut Carter on paitsi maailman levyttäinen jazzbasisti, myös ehkä kaikkien aikojen kovin ”luottomies”, joka on toiminut tietenkin Miles Davisin, mutta myös vaikkapa McCoy Tynerin, Freddie Hubbardin ja Roberta Flackin aseveljenä.

Ja siinä tuo New Yorkiin asettunut maailman billcosbynnäköisin (älkää ajatelko tätä yhdennäköisyyttä yhtään pidemmälle!) mies nyt soitti silkkistä yöjatsia. En muista, olenko koskaan kokenut jazzkeikalla aurinkoisessa illassa samankaltaista tunnelatausta.

Tavallaan jo pelkkä ”vitsi että tuo ukkeli on vielä tuonkin ikäisenä noin ylivoimainen” -ajatus riitti.

Toki bändin musiikkikin oli ihanaa. Se oli silkkaa kultakauden nostalgiaa (Miles Davisin klassisesta ohjelmistosta tuli jopa kolme kappaletta) eikä ollut missään tapauksessa maailman omaperäisintä musiikkia.

Silti tällaista finessiä, intensiivisyyttä ja herkkyyttä on vaikea omaksua ilman vuosikausien työstämistä. Erityisen upeita olivat Carterin pehmeän basson ja pianisti Donald Vegan satumaisesti kilisevän flyygelin dialogit.

Kun nokkamies päätti viimeistä kappaletta edeltäneen bändiesittelynsä sanoihin ”my name is Ron Carter, thank you”, oli vaikea välttyä kylmiltä väreiltä ja liikutukselta.

Sitä vastoin Archie Shepp rymisteli lavalla kuin humalainen saluunassa.

60-luvulla John Coltranen kanssa pahojaan tehnyt saarnamies on tunnettu tulisieluisena aktivistina ja avantgardistina, joskaan avantgardea hänen kvartettinsa ilmaisussa ei tällä kertaa juurikaan ollut.

Yhden Coltranen (suhteellisen seesteinen Wise One) lisäksi settiin sisältyi paitsi Duke Ellingtonia, myös vierailevan solistin Estelle Perraultin laulama Nat King Colen Stardust.

Eipä menneisyyspainotteinen ohjelmisto sinällään haitannut, sillä hattunsa alta foniaan tuuttaillut Shepp täytti tästä huolimatta koko lavan, eikä todellakaan peitellyt sitä, kuka on tilanteen herra.

Etenkin laulajana Shepp on vanhemmuuttaan jopa hurjistunut: matalalla baritonilla luikautettu, solistin itsensä kirjoittama poliittinen manifesti Mama Rose nousi keikan huippuhetkeksi.

Sedät jaksavat heilua myös vuonna 2019!

Who wore it better? Kermit vai Kidjo?

Afrikkalaisen popmusiikin raskassarjalainen Angelique Kidjo on hahmona eräänlainen muistuma 80–90-lukujen ”world music” -aallosta, jolloin länsimaalaisten pukeutuminen värikkäisiin heimopaitoihin tai kufi-hattuihin ei ollut omimista. ”Afrovaikutteiden” ottamisesta vitivalkoiseen musiikkiin nyt puhumattakaan.

On siis luonnollista, että Kidjon yhteistyölistalta löytyvät sellaiset sankarit kuin Bono, Peter Gabriel ja Carlos Santana.

Siksi olikin kiinnostavaa, että Kidjo ilmoitti pari vuotta tekevänsä rekonstruktion yhdestä maailman definitiivisimmistä valkoisen afroaallon levyistä: Talking Headsin Remain in Lightista.

En muista kuulleeni, että kukaan rodullistettu artisti lähtisi näin perusteellisesti uudelleenkontekstualisoimaan jotakin jo kertaalleen tehtyä länsimaalaista popmusiikkiteosta. Miten a-puolen hysteerinen neuroosipaukutus ja b-puolen ahdistunut laahaus toimisivat afropoptähden tulkintoina?

No, luonnollisestikin The Great Curven afrikkalaiskliseinen jumalatarhahmo käännettiin tarkoittamaan Talking Headsin bassoneroa Tina Weymouthia. Kappaleen alle Kidjo piti lyhyen palopuheen siitä, miten ”yhteiskunta, joka ei kohtele naisiaan tasa-arvoisesti, on pimeyden yhteiskunta”. Hyvä niin.

Kaikkein onnistunein uudelleentulkinta oli kuitenkin hiipivä anti-imperialistinen terroristinovelli Listening Wind, joka kääntyi Kidjon bändin tulkintana vaikuttavaksi dubiksi. Kappaleen tekstiin tuli tällaisessa kontekstissa rutkasti tasoja, elämmehän aikaa keskellä niin islamistien kuin fasistienkin terroria.

Tällainen ironiaton sosiologinen analyysi popmusiikissa voisi taas olla varsin paikallaan.

Keikan yhtenäisyyttä tosin haittasi se, ettei se ollutkaan albumin määrätietoinen resitointi alusta loppuun, kuten aluksi olisi voinut kuvitella. Biisit tulivat melko sattumanvaraisessa järjestyksessä, minkä lisäksi settiä sotkettiin kaikenlaisilla afromusan smokeonthewatereilla, kuten liukuhihnaversiolla Miriam Makeban Pata Patasta.

Kidjo on myöskin ansioistaan huolimatta lopulta varsin turvallisia taiteellisia ratkaisuja suosiva afrobeat-artisti, ja sikäli häntä säestäneen kvintetin soundi kalpeni suurimmaksi osaksi alkuperäisen Remain in Lightin Brian Eno -hulinalle.

Hieman laiskan Once in a Lifetime -tulkinnan aikana tulin vain pohtineeksi sitä, kumpi onkaan uudelleentulkinnut kappaletta osuvammin: Kidjo vaiko Muppet-sammakko Kermit?

Päälava: vain popkuningattarille ja AOR-sankareille

Kirjurinluodon päälava on yksi kotimaisen festarikenttien isoimpia areenoita ja ehdoton koetinkivi, jonka avulla on helppo mitata headliner-divisioonaan halajavien artistien kyky täyttää tarvittavat puitteet. Toki lavalle voi tuupata alkuillan viihteeksi jos jonkinlaista täytettä Agentsista Almaan, mutta heidän selkeäksi roolikseen jäi silkka lämppärin ominaisuus.

Ero festivaalien suurimpiin nimiin, Christina Aguileraan ja Totoon, oli kiistaton. Isot amerikkalaiset viihdestarat tulivat ja viihdyttivät. Asiaharrastajat ja kankeat keski-ikäiset jammaajat tulivat yhdeksi.

Aguileran kuuteen näytökseen jaettu show toteutti perinteisen popkarnevaalin käsikirjoitusta: oli ”draaman kaarta”, näyttäviä asuja, videovälikkeitä, säihkettä, valtaistuimia, konfettia, lihaksikkaita paidattomia miehiä nahkahousuissa ja valtavasti pyllyjä.

Kuin Hype Williamsin musiikkivideoista vuodelta 1999! Hulinaa!

Aguilera itse oli vastustamattoman karismaattinen, tyylikkään seksikäs ja itsetietoinen mutta kohtelias huomion keskipiste. Hän muistutti, miksi on sittenkin yksi vuosituhannen suurimpia poptähtiä, vaikka keikkaileekin niukalti.

Toki vuoden takainen erinomainen Liberation-albumi antaa tälle väitteelle pontta. Vuosien taiteellinen hakeminen muun muassa ihmeellisten swing-levyjen kautta on vaihteeksi palannut raiteilleen. Levyn kärkihitit, kuten Sick of Sittin’ ja Twice, olivat Porin illassa erinomaisia.

”On niin hienoa olla täällä Porissa! Ulkoilmakeikoissa on ihmeellistä taikaa”, hän hehkutti.

Läpässä saattaa olla ripaus amerikkalaista maireutta, mutta kun katsoo, että Aguileran kesäkiertueesta suurin osa tapahtuu sisäareenoilla, lieni ilo valkeassa illassa esiintymisestä sittenkin aitoa.

Ainoat viitteet taiteellisesta rämpimisestä kuuluivat swing-hirvitys Candymanille ja Pitbullin A-ha’ta halvasti kierrättävälle Feel this Moment -edm-juustolle, jolla Aguilera vierailee.

Myös keikan päättänyt Let There Be Love tuntui Aguileran kaltaiselle staralle yllättävänkin vääränlaiselta tamppaukselta, mutta otettakoon biisi tällä kertaa juhlistavana kunniakierroksena, jonka aikana tähti toi konfettisateeseen myös jälkikasvunsa.

Kaikki muu keikassa olikin sitten pelkkää juhlaa. Lähes alkuun esitetty jättihitti Genie in a Bottle juostiin läpi hieman vaivihkaa, mutta Dirrtyn ja Lady Marmaladen kaltaiset kolossit olivat suomalaismaaperälle harvinaisen törkeää sikailua. Tulta! Kultaisia kimalleasuja! Disturbedin jäsenen näköinen kalju ukko soittamassa heviriffejä!

Keikan loppupuolelle säästetyt Beautiful ja Fighter olivat myös odotetun mukaista herkkua. Jälkimmäisen itseäänsyleilevä hyväksyvyys summasi kokonaisuuden ytimen muutenkin. Jos tähti korosti feminististä sanomaansa ensin mielenosoitusmontaaseilla ja muutamilla aihetta käsittelevillä biiseillä (Sick of Sittin’, Can’t Hold Us Down), oli Beautiful sopivan universaali yhteishymni.

Poptähden kokoista kannanottoa, juuri sopivasti!

Myös Toton spektaakkeli oli samanlainen pedantilla ammattitaidolla loihdittu puolitoistatuntinen, mutta tuntui Aguileran juhlaan verrattuna paljon arkisemmalta.

Yhtenä syynä on varmasti sekin, että Toto keikkailee Suomessa lähes joka vuosi. Aguileralle visiitti oli ensimmäinen.

Toton setissä harmitti myös hieman se, että festarikokonaisuudesta oli nipistetty pois muutamat kiertueella muuten soitetut deep cutit, kuten esimerkiksi Dyyni-elokuvasta tuttu scifiprogeinstrumentaali Desert Theme.

Myös laulaja-kosketinsoittaja David Paichin puute harmitti. Hänen ja kitaristi Steve Lukatherin välinen kommunikaatio on kuitenkin ollut Toton keikkojen suola. Kiertueväsymyksestä toipuvaa Paichia paikkasi Princenkin bändissä soittanut Xavier Taplin.

Onneksi keikan akustisessa välikkeessä kuultiin sentään pätkä kosketinsoittaja Steve Porcaron tekemästä Human Naturesta, joka päätyi onnellisten vahinkojen kautta Michael Jacksonin Thrillerille. Levylle, jonka taustabändinä Toto toimi.

Myös Tambu-albumin jalokiven I Will Rememberin vaivihkainen tarjoilu keikan alkupuolella ilahdutti. Keskitempoinen ja haikea laajakangasballadi oli täydellistä musiikkia hämärtyvään iltaan.

Jake to the Bonen kahdeksanminuuttinen tekniikkaharjoite oli paitsi ehtaa Kummelia, myös muistutus siitä, että Toto on sille päälle sattuessaan myös erittäin tiukka fuusiojazzbändi, vaikka tykittely olikin varmasti monille pelkkä syy hakea lisää juotavaa. Juotavaa, jonka kanssa valmistautua laulamaan ”as sure as Kilimanjaro rises like Olympus above the Serengeti”.

Lopuksihan sitä sitten laulettiin. African heruttelut kestivät noin kymmenen minuuttia, minkä jälkeen encorena vedetty Home of the Brave tuntui pakolliselta epilogilta.

Käytännön jupinat ja näin

Eipä mikään festivaali niin hyvä olisi, etteikö sen lopuksi pitäisi hieman jupista.

Kiitokset jatseille toki siitä, että sekin on ottanut käyttöön euron pantti -systeemin, joka kaiketi rohkaisee ihmisiä myös Porissa roskaamaan vähemmän ja palauttamaan ostamansa tölkit asianmukaisesti tiskeille tai palautuskojuille.

Suurimmilta osin näin on, mutta verrattuna vaikkapa Flow’hun tai Sidewaysiin, ovat festarikävijät ainakin toistaiseksi paljon hövelimpiä omien tölkkiensä suhteen – mahtaako johtua yleisön keski-iästä ja vakavaraisuudesta, tiedä häntä. Siispä yksinäisiä tölkkejä löytyi päälavan edestä illan päätteeksi varsin viljalti, ja niiden kuuluisen ”näiden liksojen” takia myös prekaari toimittaja hyödynsi mielellään ylimääräisiä tölkkipantteja.

Kaljatiskillä ei oltu yhtä myötämielisiä. Vajaassa kymmenessä minuutissa kerätty tölkkisaalis otettiin vastaan hämmennyksellä ja ärsytyksellä.

”Et sää oo noit kaikkii juanu, ei me void sulle noist kaikist maksaa”, sanoo matalaääninen miestyöntekijä porilaisesti murtaen.

En jaksa jäädä vääntämään tai kuuntelemaan sössötystä, joten otan vastaan tarjotun kymmenen euron setelin.

Jälkikäteen työntekijän tylyys ja ohut perustelu jäävät silti ärsyttämään. Mitä väliä, vaikken olisi itse juonut? Olisivathan tölkit voineet olla vaikka oman seurueeni. Mikä oikeus työntekijöillä on udella, mistä tölkit ovat peräisin? Nythän he vain vetivät hirveän määrän rahaa välistä jo valmiiksi kalleista festarikaljoista.

Kaupunkifestareilla, joilla tällainen panttipolitiikka on jo melko tuttua, en ole joutunut käymään tällaisia keskusteluja. Jatseilta toivoisi siis jonkinlaista linjaa tölkkipanttien suhteen, kuten esimerkiksi kerralla palautettavien tölkkien enimmäismäärää tai vastaavaa – jos asiaa siis pitää jotenkin kytätä.

Nyt jäljelle jäi vain kitkerä maku muutoin mukavan illan jälkeen, ja näin toimittaja päätyykin sitten nurisemaan festivaalin käytännön kämmeistä julkisesti.

Eivätkä kömmähtelyt loppuneet siihen. Lauantai-iltana ennen Totoa seurueeni edessä olevalle viltille pelmahtaa noin viisikymppinen pariskunta. Maistissa oleva mies pyytää, tai pikemminkin käskee, josko voisimme siirtää vilttiämme hieman ylemmäs, jotta hekin mahtuisivat.

Valitettavasti asia ei ole niin yksinkertainen. Meidän takanamme ei ole tilaa, vaan vilttimeri jatkuu hamaan kaukaisuuteen. Sen sijaan paikalle pelmahtaneen pariskunnan edessä on reilusti nurmea, jolloin tuntuisi käytännölliseltä, jos he viitsisivät siirtää olinpaikkaansa vaivaisella puolella metrillä eteenpäin.

Tämä perustelu ei miehelle kelpaa. Hän käy aggressiiviseksi, ja alkaa retuuttaa vilttiämme. Yksi seurueemme jäsen lähtee hakemaan järjestyksenvalvojia.

Sillä välin ukko jatkaa mölyämistään vaimon yrittäessä rauhoitella.

”Vittu mä heitän teidät tost laidan yli”, mies uhkailee.

Sanomme, ettei hänen kannattaisi huutaa, koska järjestysmies hoitaa hänet kyllä tarvittaessa ulos alueelta.

Silloin mies turvautuu viimeiseen oljenkorteen, johon aivonsa oikosulkuun konfliktin ja alkoholin avulla saanut keski-ikäinen suomalainen heteromies helposti tällaisissa tilanteissa tarttuu – siis silloin, kun kyse ei ole väkivallasta.

“Vitun homo, turpa kiinni!”

Kun kaikki on jo sanottu, on ”vitun homo” lopullinen pajatsontyhjentäjä. Klassista.

Lopulta tilanne kuitenkin rauhoittuu – järjestyksenvalvojien avustuksella. Ketään ei heitetä ”laidan yli” saati ulos, vaan äijä suostuu pitämään mölyt mahassaan.

Silti, kun itse on tullut kohdanneeksi kiitettävän vähän perisuomalaista väkivallan uhkaa viihteellä ollessaan, jää olo hieman varautuneeksi.

”Olen pahoillani, jos loukkasin”, mies päättää.

”Jos”. Toinen klassikko-epäpahoittelu. Jos ja jos. Terveisiä Juha Sipilälle.

Minusta on kuitenkin kohtuullista vaatia, ettei kenenkään tarvitsisi, myöskään Pori Jazzin kokoisella festivaalilla, joutua humalaisten ääliöiden uhkailun kohteeksi – niin tavanomaista kuin se keskivertoviikonloppuna Suomessa sinällään edelleenkin on. Omassa elinpiirissäni moinen öykkäröinti on onneksi harvinaista, enkä ymmärrä, miksi kukaan edes haluaisi pitää tällaista rähinöintiä minkäänlaisena normina.

Noh, ei siitä sen enempää.

Ensi vuoden suhteen voisin silti toivoa, että tämän kesän menestys realisoituisi isoilla ja suomalaisittain nykyään harvinaisilla herkkunimillä. Vai miltä kuulostaisivat vaikkapa viime aikoina varsinkin lähellä keikkailleet Chris Rea, Phil Collins, Hall & Oates? Tai fuusiokuninkaiden puolelta Pat Metheny tai Keith Jarrett?