Roger Watersin The Wall Hartwall-areenalla: Muurit nousivat lavalla ja lavan ulkopuolella

Roger Waters ei tehnyt The Wall -kiertueestaan rahastustarkoituksessa junailtua pullamössöä vaan henkeäsalpaavan spektaakkelin. Ei jäänyt epäselvyyttä, mihin kiertueeseen upotetut 37 miljoonaa puntaa ovat kuluneet.

Teksti: Saku Schildt, kuvat: Nelly Tatti

Roger Waters: The Wall
Hartwall-areena
27.4.2011

Äsken oli pääsiäinen ja kohta on vappu, mutta näiden väliin mahtui progerock-faneille paljon suurempi juhla kuin nuo kaksi yhteen laskettuna. Roger Waters, Pink Floydista tuttu visionääri ja tarinoiden perusteella yksi rockin historian vaikeimmista ihmisistä, toi The Wall -klassikkolevyn (1979) ympärille rakennetun spektaakkelinsa kahdelle keikalle Hartwall-areenalle.

Watersin kiertueessa on historian havinaa. Viime vuonna Kanadasta käynnistynyt, sieltä etelämmäksi siirtynyt ja maaliskuussa Eurooppaan rantautunut jättikiertue on ensimmäinen kerta pariinkymmeneen vuoteen, kun Wall esitetään alusta loppuun. Edellisen kerran teos nähtiin Saksassa vuonna 1990, kun albumi soitettiin Berliinin muurin kaatumisen kunniaksi yli 300 000 katsojalle Potsdamer Platzin ja Brandenburgin portin tienoilla.

Samalla Waters liittyi jo valmiiksi mittavaan rock-reliikkien joukkoon, jotka vanhoina päivinään suuntaavat tien päälle esittämään vanhoja hittejään vaihtelevin motiivein. Wallin tapauksessa kiertueelle oli tosin tukeva pohja: levyhän on suurelta osin Watersin säveltämä ja ideoima, ja ilman Pink Floydin reunion-hässäköitä yleisö sai keskittyä itse tarinaan. Tämä olikin tervetullutta, sillä Wallin sanomalle on nykymaailmassa käyttöä.

Vitsihän on siinä, että Waters toi vertauskuvallisten muurien pystyttämistä ja purkamista käsittelevän teoksensa Suomeen aikana, jolloin lavan ulkopuolella ollaan rakentamassa muureja ennennäkemättömällä innolla. Maailmalla kuohuu, ja lintukoto-Suomessakin eri blokkeihin kuuluvat kansalaiset inhoavat toisiaan hämmästyttävällä kärkkäydellä. Välillä inho tiivistyy nettikeskustelujen sapekkaassa liejussa ihka aidoksi vihaksi.

Wallin tarina Pink-keskushenkilöineen ja tämän kotona, koulussa ja avioliitossa kokemine traumoineen sekä tarinan lopun fasistijohtaja- ja oikeudenkäyntihallusinaatioineen on tietenkin oma lukunsa, mutta yhtä lailla Waters viljelee teoksessa laajempaa symboliikkaa. Hartwall-areenalla Waters painotti lavashow’ssa erityisesti sodanvastaisuutta sekä juopaa valehtelevien poliitikkojen ja sodan ikeessä kärsivän kansan välillä.

Johtajien haukkuminen on rockarien lempipuuhaa ja helppo tapa kuitata maailman ongelmat. Ainakaan Suomessa ei muurareina kuitenkaan toimi varsinaisesti Arkadianmäen väki, vaan demokraattisesti valittu valtionjohto vain toteuttaa kansan tahtoa – ja suuri osa kansasta tuntuu totta vie haluavan seinää pystyyn vähän joka rakoon.

Oikeisto-vasemmisto, kaupunkilaiset-maaseutu, herrat-köyhät, aktivistit-konservatiivit, homot-heterot, vihreät-perussuomalaiset, mitä näitä kahtiajakoja nyt on. Vastakkainasettelun aika ei ole ohi, se on kärjistymässä.

Onkohan Wall muuten postmodernia taidetta? Tulipahan jossain välissä mieleen.

No, ainakin teos toimi Helsingin Pasilassa jonkinlaisena yhdistävänä voimana. Watersin kiertue houkutteli saliin nuoria sällejä ja vanhoja partoja, kiitos-paitaisia könsikkäitä ja rastahippejä. Ilmeisesti järjestäjät olivat varautuneet varttuneemman väen ylivaltaan, sillä permannollakaan ei musiikkia diggailtu seisaaltaan vaan mukavasti tuolilla istuen.

Alusta asti kävi selväksi, ettei nyt oltu varsinaisesti rock-konsertissa, vaan enemmänkin musiikkiteatterissa. Esityksen alussa nähtiin The Wall -elokuvasta (1982) tuttuja vasara-hihamerkkejä kantaneiden sotilaiden ja heidän riepottelemansa räsynuken tehostama tulkinta Stanley Kubrickin Spartacus-elokuvan (1960) ”Slaves you were, and slaves you’ll remain”kohtauksesta. Sitten alkoi varsinainen show, jossa Waters otti isot pyssyt käyttöön heti alkumetreillä.

In The Flesh? kajahti majesteetillisesti, ja lavalta lensi ilmaan niin hurja määrä sähikäisiä, ettei Hartwallilla ole moista hetkeen nähty. Kymmenien henkien taustakööri paljastui, punaiset vasaraliput liehuivat kuin kolmannessa valtakunnassa konsanaan ja Waffen SS -henkiseen nahkatakkiin verhoutunut Waters aloitti laulunsa.

”Is this not what you expected to see?” mies kysyi kappaleen sanoituksissa, eikä yleisö oikein tiennyt mitä vastata. Kyllähän tästä spektaakkelia odotettiin, ja koreografiakin oli monin osin tuttu aiempien vuosikymmenten Wall-performansseista, mutta nyt puitteet näyttivät olevan harvinaisen massiiviset.

Wall oli henkeäsalpaavaa visuaalista ilotulitusta alusta loppuun. Esityksessä hyödynnettiin elokuvasta ja menneiden vuosikymmenten keikoilta tuttuja jättimäisiä nukkehahmoja, videoprojisointia, valaistusta ja lavarekvisiittaa. U2:n viimekesäinen mediassa hehkutettu show ei ollut mitään tähän verrattuna.

Esitys oli jaettu levyn mukaisesti kahteen puoliskoon. Ensimmäisellä puoliajalla lavalle nousi vaivihkaa valtava valkoinen muuri, joka lopulta erotti bändin ja yleisön täysin eri tiloihin. Toisella puoliskolla bändi esiintyi enimmäkseen muurin edessä ja seinää käytettiin näppärästi tarinaa kuljettavien videoiden valkokankaana, kunnes lopussa muuri murtui rymisten.

Vaikuttavat tehosteet tulivat siksikin tarpeeseen, ettei Waters ole kovin karismaattinen esiintyjä. Romuluinen 67-vuotias muusikko vietti paljon aikaa lavan etualalla itsekseen, jolloin kävi selväksi, ettei hänessä ole samaa kipinää kuin Nick Caven tai Leonard Cohenin kaltaisissa tähdissä, jotka pystyvät kietomaan stadionillisen väkeä otteeseensa sormia napsuttelemalla.

Perisuomalainen yleisö korosti jäykkyyttä entisestään. Waters kulki lavan päästä päähän ja huitoi käsillään katsomoa viittilöimään mukana, mutta hän sai tehdä hartiavoimin töitä, ennen kuin mitään näkyvää liikettä ilmaantui. Joissain kohdissa, missä yleisön odotettiin huutavan mukana elokuvasta tuttuja osuuksia, väkijoukko pysyi kiusallisen vaiti.

Jos moitteita halutaan kaivaa, myös Another Brick in the Wall pt. 2 -klassikon aikana lavalle kirmannut lapsikuoro tuntui jammailuineen jokseekin väkinäiseltä. Taustabändi pysyi puolestaan tiukasti Watersin talutushihnassa, eikä kitaristeilla ollut poikkeaminen Dave Gilmourin aikoinaan ikuistamista kitaralinjoista.

Valittaminen on kuitenkin turhanpäiväistä tikulla kaivelemista. Watersin show oli upeaa katsottavaa ja kuultavaa. Siihen upotetut miljoonat punnat näkyivät lopputuloksessa hyvällä tavalla, ja esitys kertoi tutun tarinan mielenkiintoisesti, uusia painotuksia lisäten.

Korostettu sodanvastaisuus oli esityksessä teema, joka sai varmasti yleisöltä varauksettoman kannatuksen. Vaan mitenkähän muurien eristävä vaikutus jäi muuten kansalle mieleen? Kannustiko show ihmisiä lähestymään toisiaan, vai pysytäänkö pohjolassa entiseen malliin kukin omassa poterossaan?

”I have grown older and you have grown colder”, lauloi Waters One of My Turnsissa, ja tiivisti masentavalla tavalla esiintymishetken ilmapiirin.