Seinabo Sey (SWE)
Tavastia, Helsinki
2.2.2016
Teksti: Anna Brotkin
Seinabo Seytä on kuvailtu Ruotsin Adeleksi, popmusiikin uudeksi isoksi ääneksi ja maan vientitoivoksi. Kehut eivät ole ihan turhia. Debyyttilevy Pretend julkaistiin lokakuussa, ja Younger ja Hard Time olivat nousseet hiteiksi jo ennen sitä.
Viime tiistaina Sey esiintyi Helsingissä loppuunmyydylle Tavastialle. Keikka oli vuoden sisään artistin kolmas visiitti Suomeen. Edellisen kerran Seinabon, tai vilauksen hänen olkapäästään tai korvalehdestään saattoi nähdä Flow’ssa, jossa hän täytti koko Balloon 360 –lavan ja sen ympäristön yleisömerellä.
Seinabo Sey on upea artisti, mutta Tavastialla sen tajusin. Seyn biisit ovat hyviä, mutta eivät tajunnanräjäyttäviä. Ne eivät keksi pyörää uudelleen. Keikalla setissä on kuitenkin balanssi: puoligeneeristen soulballadien lisäksi joukossa on muutama kylmäävän hieno balladi ja ennen kaikkea tarpeeksi myös tanssittavaa.
Mutta ennen kaikkea Seinabo Sey on lavalla ihminen. Ei kone, joka mekaanisesti esittelee laulunlahjojaan tai laulaa biisejään kylmällä rutiinilla läpi. Hän on lahjakkaan lisäksi myös karismaattinen. Ihminen, jota jaksaa katsoa, vaikkei hän juuri tunnu kaipaavan erityishuomiota.
Joskus keikalla tulee vaivaantunut olo, kun tuntuu että artisti olisi paljon mieluummin kotisohvalla päikkäreillä kuin lavalla. Joskus artisti on pettynyt yleisön flegmaattisuuteen, pieneen lukumäärään, huonoon miksaajaan, milloin mihinkin. Silloin taika raukeaa. Yleisöön laskeutuu vaivaantunut tunnelma, jota ei poista se että artisti käskee yleisöä väkisin piristymään (tämäkin on koettu, ei toimi).
Karismaa ei voi ostaa tai leikkauttaa itseensä kiinni, eikä läsnäoloa voi pakottaa. Seinabo Sey hurmaa meidät, koska hän tuntuu haluavan laulaa, enemmän kuin mitään muuta. Tiistaina koko Tavastia seisoi päät kallellaan artistin lumoissa ja ihaili sitä, kuinka heidän edessään seisoi ihminen, joka halusi olla juuri siinä, juuri sillä hetkellä ja jakaa musiikkiaan. Tai jos ei halunnut, niin näytteli äärimmäisen vakuuttavasti.