Sielun Veljet tyytyi Nosturissa jukeboksin rooliin

Suomirockin kenties kaikkien aikojen odotetuin comeback-rundi käynnistyi yllättävän vaimeissa tunnelmissa.

Teksti: Saku Schildt, kuvat: Aleksi Kinnunen

Sielun Veljet
Nosturi, Helsinki
24.11.2011

Kun Rakkaudesta-klassikon loppusävelet kajahtivat ja Affe Forsman löi rumpukapulansa viimeistä kertaa symbaaleihin, olisi tilanteen pitänyt olla ekstaattinen. Yleisön olisi pitänyt mylviä. Lavalla olleiden sotureiden olisi pitänyt olla taas kuin veljiä keskenään. Kaikkialla olisi pitänyt säihkyä säkenöivää voimaa, silmänkantamattomiin.

Sen sijaan yhtye poistui nopean kumarruksen jälkeen lavalta ja yleisö huojui mutisevana massana Nosturin rappukäytävään. Tunnelma oli vaisu. Ei mitenkään sen mukainen, että oltiin juuri koettu suomirockin hartaimmin odotettu paluukeikka.

Sielun Veljet klubiympyröissä. Mikä voisi olla kovempi juttu? Kingston Wallin paluu pääsisi lähelle, mutta Petri Walli on kuollut. Sitä ei tule. Tämän jälkeen comeback-rintamalla ei ole enää mitään, mitä odottaa.

Kun Rumba vietti kolme vuotta sitten 25-vuotisjuhliaan Helsingin Apollo Live Clubilla, levisi etukäteen huhu, että Sielun Veljet tekisi illan aikana yllätyskeikan. Lehden toimituspäällikkönä toiminut Janne Flinkkilä kertoi myöhemmin, että oli saanut illan aikana vastata kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja uteluihin Sielun Veljien mahdollisesta esiintymisestä. Kaikki janosivat nähdä bändin. Lopulta huhu osoittautui vääräksi ja ”illan yllätysesiintyjä” olikin Disco Ensemble. Kollektiivinen pettymys oli Siekkari-kutinan jälkeen melkoinen.

Mutta nyt se tapahtui. Bändi oli tietenkin noussut jo kertaalleen lavalle viime kesänä Ilosaarirockissa, mutta klubillahan tämä bändi pitää kokea. Ei sadan metrin päästä pikku-ukkoja tihrustaen.

Ilosaarirockin-keikka sai enimmäkseen kiittäviä arvioita – Jose Riikonen oli tosin Rumbassa 11/11 julkaistussa arviossaan ennemmin häkeltynyt kuin innoissaan – mutta samalla sen myötä terävin hype oli tylsynyt. Siekkarit kun oli aikanaan SE livebändi, veteraanirockarien ässä hihassa, jolla havainnollistetaan nykypäivän artistien pliisuutta ja kesyyttä. Ilosaaressa Ismo Alanko, Jukka Orma, Jouko Hohko ja Affe Forsmankin osoittautuivat tavallisiksi kuolevaisiksi. Maa ei järkkynyt eikä taivas auennut Joensuun yllä.

Voisiko bändi kuitenkin saavuttaa vielä sen kohutun maagisen heimoveljeyden, jos puitteet tiivistyisivät? Nyt siitä otetaan selko, kun yhtye kiertää Suomea kattavalla 18 keikan rundilla. Kiertue alkoi Nosturista, joka oli myös yksi turneen harvoja ikärajattomia konsertteja.

Nosturissa selvisi heti alkumetreillä, ettei Siekkarit ole sukupolvirajat ylittävä bändi. Keikka ei tainnut olla useimmille yleisön edustajille elämän ensimmäinen tai edes toinen Sielun Veljet -performanssi. Ennen keikkaa kuuli sivukorvalla, kun katsomossa arkirutiineista irroittautuneet äidit soittivat varmistuspuheluita kotiin, oliko perheen pienimmäinen saatu kunnialla nukkumaan.

Bändi aloitti lupaavasti. Noustuaan hivenen myöhässä lavalle Alanko, Orma ja Hohko kokoontuivat Forsmanin patteriston eteen huohottamaan Lapset-rytistyksen alkutahteja, ja etenkin kaksi ensin mainittua vaikuttivat latautuneilta. Ja hyvinvoivilta: ikinuori Alanko on saletisti yhtä hyvässä kunnossa kuin 20 vuotta sitten.

Kupletin juoni alkoi paljastua seuraavaksi esitetyn Nukkuvan hirviön aikana. Bändi yritti kovasti saada hurmosta aikaiseksi – mutta nimenomaan yritti, pinnisteli, psyykkasi itseään. Armoitettu esiintyjä Alanko heilui kuin heinämies, irvisteli ja koikkelehti, mutta näytti turhautuvan kun kontaktia yleisöön ei alkanut syntyä. Katsomo ei todellakaan tempautunut avosylin suosikkinsa vietäväksi.

Turhautumista näytti aiheuttavan sekin, että lavan etualalla oli kaksi ja puoli täysillä yrittävää muusikkoa. Alanko ja Orma luimistelivat kuin Turkan teatterissa konsanaan, mutta basisti Hohko tuijotti enemmän soitintaan kuin tovereitaan tai yleisöä. Kun Aina nälkä käynnistyi, näytti kuin Alanko olisi käynyt huikkaamassa kumppanilleen, että rentoudu nyt vähän. Hohkon katse pysyi maata kohti – kuten pari kertaa myöhemminkin, kun Alanko yritti ottaa kontaktia. Orma ei Hohkoa tuntunut edes huomaavan.

Yksikään muusikoista ei ole jättänyt viimeisten parinkymmenen vuoden aikana soitintaan pölyttymään, niin rautaisesti soitto svengasi. Ongelma oli kuitenkin siinä, että Alanko on esittänyt tällä välin samoja kappaleita monen muunkin kovan ryhmän avulla. Alkuperäisen bändin taustatuki ei nostanut esitystä omaan luokkaansa. Oikeastaan laulut saivat mielenkiintoisemman käsittelyn Ismon ja Teho Majamäen viime vuosien duo-kiertueilla.

Ajoittain nelikko onnistui löytämään sellaisen yhteisen taajuuden, että neljän erillisen muusikon sijaan lavalla huojui yksi yhtenäinen kolossi. Setin puolivälin tienoilla esitetty Kansallispäivä kirskui ilkeästi ja tunkeutui ihon alle. Samoin maanisesti jytkynyt Ikävä ja heti sen perään kajautettu On mulla unelma irtosivat kuin tykin suusta. Myös encoreiksi säästetyt Peltirumpu ja Huda Huda saivat sydämen nousemaan kurkkuun.

On mulla unelma antoi kipakan muistutuksen siitä, etteivät vertailut kapinallisten kasarivuosien ja pullataikina-nykyajan välillä ole täysin vailla pohjaa. Näyttäkääpä joku nykypäivän kultalevymyyntiin yltävä bändi, jolla on pokkaa laulaa persu-Suomen kulta-aikoina ”pyyhin perseeni siniristilipulla”. Sellaiselle rienaavuudelle olisi taas käyttöä.

Hyvin rähjännyt Tuomari Nurmio -laina Huda Huda olisi ollut onnistunut lopetus keikalle, mutta toiseksi encoreksi säästetty Rakkaudesta, tuo suomirockin vastine Taj Mahalille tai Rio de Janeiron Kristus-patsaalle, osoittautui antikliimaksiksi. Affe Forsman mokasi kappaleen alun aloittamalla kompin liian aikaisin, jolloin biisin jännite herpaantui eikä tiivistynyt enää.

Tämän jälkeen yhtye oli soittanut kaksi tuntia, eikä yleisö enää edes yrittänyt taputtaa orkesteria takaisin. Pian narikan edessä oli valtava tungos, mutta ravintola Alakerran jatkoilla näkyi paljon tyhjiä penkkejä.

Siekkareiden paluu klubilavoille tarjosi yleisölle komean hittiputken kotimaisen rockin ikivihreitä. Ne esitettiin alkuperäisille versioille uskollisina sovituksina vailla kummempia jami-krumeluureja. Sielun Veljet oli kuin jukeboksi, joka tarjosi yleisölle vetreän mahdollisuuden muistella vanhoja hyviä aikoja. Ikääntynyt juhlaväki kuitenkin jätti tarttumatta tarjoukseen, eikä yhtyekään onnistunut virittäytymään luovan hulluuden aaltopituudelle nappia naksauttamalla.

On vaikea uskoa, että yhtyeen paluusta muodostuisi mitään sen kestävämpää kuin tämä pitkä rundi vanhojen kavereiden kanssa. Sielun Veljien aika oli 1980-luvulla, ja sen soittajat ovat varmasti luovempia uusien projektiensa kimpussa.

Mutta vaikka nyt käynnistynyt kiertue ei tarjoaisi orgastista, rinnakkaisiin todellisuuksiin kuljettavaa shamaanirockia, kannattaa sen kulttuurihistoriallinen arvo huomioida. Käykää katsomassa Sielun Veljet, se on hiton hyvä rockbändi. Mutta vain hiton hyvä rockbändi.