Suomessa kummittelee vihdoin – miten maailman menestynein musikaali sopii oopperaan?

Stefan Bremer

Oopperan kummitus
Kansallisooppera, Helsinki
4.9.2015

Maailman menestyneimmän musikaalin saapuessa Kansallisoopperan ohjelmistoon ensi kertaa 30 vuotta maailmanensi-iltansa jälkeen, ei tarvitse olla kummoinen ennustaja ovipumpun käymisen suhteen. Sekä syksyn että kevään yhteensä yli 50 esitystä myytiin loppuun ennen Suomen-ensi-iltaa.

Gaston Leroux’n Oopperan kummitus -romaaniin (1910) perustuva Andrew Lloyd Webberin musikaaliversio ei juonella ilottele. Tarinaa kuljetetaan laulaen, ja sen kannalta oleelliset käänteet saisi kirjoitettua kourallisella ranskalaisia viivoja.

Oopperan kulisseissa on hahmo, joka tahtoo nostaa nuoren kuorolaisen parrasvaloihin. Mikäli ”kummitusta”, eli kasvoistaan epämuodostunutta hylkiötä, ei totella, luvassa on terroritekoja. Kummitus on tietenkin pakkomielteisen rakastunut laulajattareen, joka puolestaan näkee kummituksessa isänsä.

Pakkaa sekoittamaan saapuu kuorolaisen lapsuudenystävä, varakreivi, joka haluaa niin ikään viettää loppuelämänsä tämän kanssa.

Tapahtumien verkkaisuus ei pääse häiritsemään lavastaja Teppo Järvisen häikäisevää työtä ihastellessa. Lava liikkuu, muuttuu ja mukautuu luontevasti – yhdistävänä tekijänä näyttävyys.

Ensimmäinen retki kummituksen luolastoon on hengensalpaava kohtaus. Kyseessä on visuaalisesti vuoden, ellei vuosikymmenen upein show.

Koska Oopperan kummitus sijoittuu oopperaan, lavasteita päästään esittelemään myös nurjalta puolelta ja montussa soittavaa orkesteria osallistetaan kekseliäästi.

Oopperan kummitus on niin visuaalinen esitys, että musiikillinen anti meinaa kalveta sen rinnalla. Ei ole kysymystäkään etteikö sinfoniaorkesteri soittaisi viihteellisempäänkin ohjelmistoon erikoistuneen Nick Daviesin johdolla tyylikkäästi, mutta sävellykset ovat kovin turvallisia ja teemat ärsyttävyyteen asti toistuvia.

Kummituksen teemakappaleen (The Phantom of the Opera) hard rock kuulostaa ummehtuneelta ja onnistuu tappamaan jännitteen, jota sen pitäisi päinvastoin alleviivata.

Orkesterin paisutukset koko kuoron tukemana ovat kaikessa pompöösiydessään valonpilkkuja jopa puuduttaviksi käyvien numeroiden ja kalloon taottujen melodioiden keskellä. Atonaalisuutta lähentelevä Don Juan Triumphant erottuu edukseen, mutta senkin olisi suonut soivan hieman röyhkeämmin.

Pienimpienkin särmien hiominen on varmasti massoja palveleva ratkaisu – kysykää vaikka maailmanlaajuisesti noin kuusi miljardia dollaria kassaan tuoneelta yleisöltä –, mutta ratkaisu tuntui turhauttavalta.

Rocklehteen kirjoittaessa täytyy mahdollisuuden puitteissa oikoa vanhentuneita ennakkoluuloja oopperaväen nenien varsista ja niitä pitkin katselemisesta. Sekä salin puolella että lämpiössä tunnelma oli välitön ja lämminhenkinen. Kotonaan tuntuivat olleen niin pikeepaitaan, pikkutakkiin kuin iltapukuunkin verhoutuneet katsojat.