Viihteellistä glam-ambientia – William Basinski Temppeliaukion kirkossa

Aerosmithin Steven Tylerilta näyttänyt avantgarden veteraani soitti syysillassa äänimassaa, jonka inspiraationa olivat neutronitähden törmäyksessä syntyneet gravitaatioaallot. Lopputuloksena oli melkoisen konventionaalista ja jopa viihteellistä planetaariomusiikkia, johon verrattuna illan aloittanut Olli Aarni tuntui huomattavasti tuoreemmalta.

mde
Mikael Mattila

William Basinski, Olli Aarni
30.10.2018
Temppeliaukion kirkko, Helsinki

Ambient-musiikki on tavallaan vaikea laji.

Aika moni M-audion tai muun vastaavan MIDI-yhteensopivan syntetisaattorin ja mukiinmenevän musiikinteko-ohjelman omistava makuuhuoneartisti voisi halutessaan tekaista levyllisen tunnelmamusiikkia vaikka vuoden jokaisena iltana, ja tuotokset olisivat varmasti useimmiten ihan asiansa ajavia.

Sen kun laittaa äänimaton huljumaan, lisää vähän kaikua ja muistaa välillä vähän muuttaa signaalia, niin ihan hyvä siitä tulee. Ambient on myös ensisijaisesti käyttömusiikkia: se on tarkoitettu tilassa, ei niinkään kuunneltavaksi, vaan kuultavaksi.

Ambientin ”diggailu” on näin ollen tietenkin täynnä eräänlaisia ansoja, joissa konteksti ja nimi saattavat mennä sisällön edelle.

Amerikkalaisen avantgarde-veteraani William Basinskin tasan neljäkymmentä minuuttia kestäneen konsertin aikana käytiin, jos nyt ei täysin ansassa, niin aika lähellä sitä.

Ääninauhan leikkelyillä, kaikuefekteillä ja radiokohinalla kokeilunsa 1980-luvulla aloittanut Basinski koosti On Time Out of Time -nimeä kantavan esityksensä lähinnä varsin tyypillisistä, ”avaruudellisen” melodisista sävelpätkistä. Ne eivät tuntuneet erityisen radikaaleilta tai oivaltavilta, vaan useimmiten tuntui kuin istuisi jossakin planetaariossa ja odottaisi jonkun Neil deGrasse Tysonin kaltaisen populaaritähtitieteilijän luentoa alkavaksi.

Avaruus on ehkä ambientin käsittelemistä estetiikoista tyypillisin: soitetaan synaliplatusta ja ajatellaan tähteinvälisiä etäisyyksiä. Onhan Ylen legendaarinen genreä käsittelevä ohjelmakin nimeltään Avaruusromua.

Basinskin uusin konsepti oli puolestaan saanut innoituksensa juuri muutama vuosi sitten tiedemaailmaa mullistaneista gravitaatioaaltolöydöksistä, ja ilmeisesti teoksen äänellinen ydin oli koottu gravitaatioaalloista kootusta informaatiosta.

Vahinko vain, että musiikillisesti se kuulosti kuin miltä tahansa Avaruusromuun lähetetyltä, MIDI-synalla kokoon raavitulta huljuttelulta. Ei varsinaisesti huonolta, mutta enimmäkseen yllätyksettömältä.

Paksusti pauhaavalla, painostavalla alkuäänellä lähtenyt teos eteni nopeasti seesteisempiin synamattoihin ja toi hetkittäen mieleen Jean-Michel Jarren tai Vangeliksen synaodysseiat, joita Basinskin yhteydessä harvemmin tulee ajatelleeksi. Maailman ilmeisimmät assosiaatiot eivät siten myöskään hirveästi mairittele, ja avantgardistilta ei tulisi odottaneeksi näin ”viihteellisiä” ratkaisuja – sikäli kun tällaista musiikkia voi viihteeksi nimittää.

Pöyhkeään, valkoiseen pellavakaapuasuun, isoihin aurinkolaiseihin ja spittareihin sonnustautunut Basinski istui pöytänsä ääressä, nojasi leukaa kämmeneensä, sohi Macbookin kosketuslevyä ja näytti hepenissään ja pitkässä tukassaan Aerosmithin Steven Tylerilta odottamassa Wolt-tilauksen saapumista. Hauskinta esityksessä olikin maestron hilpeä ja ”cool” olemus. Hän on hämmentävän karismaattinen esiintyjä musiikissa, jossa karismaa ei tarvita oikeastaan lainkaan.

Silti Time Out of Timesta puuttui teoksena se visionäärisyys, joka on Basinskista tehnyt niin suuren.

Hän on kuitenkin eräänlainen uuden avantgarden kummisetä, jonka suurteos, hapertuvien c-kasettien aavemaisesta mutta kauniista äänimaisemasta koostuva Disintegration Loops, on 2000-luvun kokeellisen musiikin klassikko. Myös esimerkiksi viime vuoden A Shadow in Time oli jylhää ja juhlavaa ääntä, ja osoitus siitä, että parhaimmillaan Basinski on yhä ilmaisuvoimainen ja relevantti taiteilija, eikä pelkkä erikoismusaknoppailijoiden hihasta vedettävä ässä.

Basinskin aloittama traditio nauttinee suurempaa suosiota kuin koskaan aiemmin. Nuoremmasta kaartista löytyy Lawrence Englishin, Sarah Davachin tai Julianna Barwickin kaltaisia nimiä, jotka edustavat eräänlaista ”taidemusiikkia”, mutta pop-kontekstissa, ja jonka kotipaikka on instituutioiden sijaan Flow-festivaalin Other Sound -kategoriassa.

Siksi olikin osuvaa, että illan kiinnostavammasta esityksestä vastasi ”kisälli”, Olli Aarni.

Aarnin soundi oli ihanaa musiikkia sydänsyksyn vettyneeseen iltaan: suhisevassa, orgaanisessa dronessa oli tyystin erilaista elämää kuin Basinskin korkealentoisessa liplatuksessa. Tämä äänimassa kuulosti puutalokortteleilta lokakuussa, keltaisilta lehdiltä asfaltissa ja kaikenlaisilta villavaatteilta.

Se sai syksyn hämärän tuntuvan jotenkin turvalliselta ja rauhalliselta. Musiikissa oli paljon lämpöä viiman keskellä.

Tietenkin tällaiset assosiaatiot ovat pienempiä ja helpommin käsiteltäviä kuin miljardien valovuosien päässä olevat neutronitähdet. Tuntuu vain, että ambient on kolunnut tähtitarhoja jo kylliksi. Siksi Aarnin pienimuotoisessa villasukkahuminassa oli tuoreuden ja uutuuden tuntu.