Yhden tempun moppitukat – Uncle Acid and the Deadbeats Tavastialla

Sabbathin laaria troolattiin jälleen kerran. Uncle Acid and the Deadbeats suoritti sen kuitenkin maukkaammin kuin moni muu.

Teksti ja kuva: Jukka Hätinen

Uncle Acid and the Deadbeats
Tavastia, Helsinki
22.3.2014

”Kuka tahansa voi paiskoa Black Sabbath -riffejä, mutta vain minun Sabbath-riffien päälle laulaa Amber Webber”, totesi Black Mountain -pääjehu Stephen McBean. Soitetaan riffiä Black Sabbathin hengessä ja heitetään soppaan maustetta X. Paperilla idioottivarma konsepti, mutta käytännössä hieman mutkikkaampi homma saada toimimaan. Mainio kitaristi McBean toki aliarvioi lausunnossaan itseään, mutta kyllä hänellä pointti on.

Black Sabbathin laarilta ammentaa myös eilen Tavastialla esiintynyt Uncle Acid and the Deadbeats. Brittibändin mauste X voisi olla vaikka tyylikkäinä tehosteina käytetyt kahden kitaran harmoniat ja huuruilu joka ei kuitenkaan lipsahda päämäärättömäksi.

On kaksiteräinen miekka, että yhtye on näin vahvasti yhden tempun varassa. Kun temppu on parempi kuin suurimmalla osalla saman tien kulkijoista, miksi riskeeraisi ja rikkoisi hyväksi havaittua kaavaa. Toisaalta riski on myös se, että tämä temppu esitetään noin 13 kertaa yhden illan aikana samalle yleisölle.

Uncle Acid and the Deadbeatsin nousujohteinen ura on kulkenut toistaiseksi raketin lailla, ainakin tämän musiikkityylin asettamissa rajoissa. Vielä pari vuotta sitten omakustanne cd-r-levyjä kaupitellut bändi on ehtinyt sittemmin julkaista pari levyä Rise Aboven kautta, soittanut Roadburn-festivaalin päälavalla ja kiertänyt Black Sabbathin kanssa. Lähes täysi Tavastia osoitti että enää ei todellakaan kilpailla vain skenenörttien suosiosta – kuvioihin ovat päässeet myös Pentti Peruskuuntelijat.

Biker-estetiikan kanssa flirttailevan ja Charles Mansonin kaltaisista johtajista kertovan Mind Control -albumin starttiraita Mt. Abraxas toimi myös mainiona konsertin avaajana – sekä yleisölle että bändille. Uncle Acidin pikkusormi kietoutui verkkaisesti mutta varmasti yleisön ympärille ja yhtye pääsi tarkkailemaan illan auraa.

Pahimman pettymyksen aiheutti perään soitettu Mind Crawler. Biisi itsessään on Uncle Acid -katalogin kirkkaimpia hetkiä, mutta sen myötä oli hyväksyttävä se tosiasia, että visuaalit loistivat poissaolollaan. Roadburnissa näkemäni videoprojektiot olivat sanalla sanoen huikeat ja istuivat tälle yhtyeelle kuin hakaristi Mansonin otsaan. Uncle Acidin musiikkivideoita katselleet saattavat arvailla minkälaisesta materiaalista on kyse.

Huomion pakottaminen lavalla olevaan nelikkoon karisti kuitenkin pettymyksen pian harteilta. Bändi, joka alun perin meinasi olla soittamatta keikkoja lainkaan, oli vuodessa löytänyt toisensa ja itsevarmuutensa. Vaikka mopit olivat koko keikan kielisoittajakolmikon silmien edessä, mopit liikkuivat. Lavalla uskallettiin heittäytyä kappaleiden vietäväksi ja instrumenttien vuoropuhelu oli niin luonnollista, että uskoisi lavalla olleen kokeneemmankin pumpun.

Paitsi rumpali. Kankeajalkaisen ravihevosen lailla suoraviivaisesti keikan läpi jolkotellut rumpali oli kvartetin heikoin lenkki. Ei Itamar Rubingerin soitossa varsinaisesti ollut vikaa. Muu miehistö on vain ottanut askeleen seuraavalle tasolle sekä soitossa että tunteessa ja joutuu nyt kantamaan riippakivenään pizzerian nurkkaan jäänyttä rumpaliaan.

Uncle Acid -pomo Kevin Starrs on parempi kitaristi kuin laulaja, mutta monotoninen, venyvä nasaalivaikerrus puree varsinkin alakuloisesti soivien tuhtien riffien kylkeen tiukasti. Parhaimmillaan Starrs sai laulutukea molemmilta muilta kielisoittajilta ja lopputulos kuulosti Beach Boys -kertosäkeeltä jota yritetään soittaa sulalta vinyyliltä väärällä nopeudella. Selvennyksen vuoksi: edellinen vertauskuva on tarkoitettu hyvänä asiana.

Encore-ainesta olevan I’ll Cut Your Downin sijoittaminen keikan alkupäähän osoitti sekä yllätyksellisyyttä että luottamusta omaan kappalemateriaaliin. Hypnoottisesti ja hengästyttävästi puksuttava biisi soi kuin huumehoureisen diskon viimeinen maksisingle ennen maailmanloppua.

Levykuuntelussa paitsioon jääneen, vaikeroivan ja pahaenteisen Valley of the Dollsin tunnelma huumasi ja lumosi livekäsittelyssä kokonaisvaltaisesti. Settilistan paino oli luonnollisesti ja syystäkin tuoreimmassa Mind Control -albumissa, mutta Vol. 1 -cd-r-julkaisultakin kuultiin vauhdikas Crystal Spiders.

Huuruisen Sabbath-rokkailun pienistä piireistä isojen poikien hiekkalaatikolle tempaistu Uncle Acid and the Deadbeats osoitti ensimmäisellä Suomen-klubikeikallaan, että tempaisu ei ole tapahtunut liian aikaisin. Nälkäisesti ja itsevarmasti esiintynyt yhtye on ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta on tehnyt työtä sen paikan eteen.

Jotta mielenkiintoni yhtyeen tekemisiin säilyy, seuraavalla levyllä ja kiertueella on astuttava kapealta sektorilta ja uskallettava kokeilla uutta temppuakin. Mutta tällä hetkellä Uncle Acid and the Deadbeats on kuitenkin Sabbath-riffejä jyystävien kokoonpanojen korkeimmilla korokkeilla – ja se on tuulinen paikka, johon riittää tunkua.