Kommandopipoja Linnanmäellä – vietimme Julma H:n kanssa kesäpäivän huvipuistossa

Julma-Henri vaihtoi nimensä Julma H:ksi ja julkaisi 11. syyskuuta uuden albumin. Päivämäärä on räppärin mukaan puhdasta sattumaa, eikä musiikki provosoi enää samaan tapaan kuin Al-Qaida Finlandilla. Rumba selvitti, onko räppäri enää vihainen lainkaan.

Lance Kooma

Teksti: Anton Vanha-Majamaa

Nousemme ylöspäin. Helsinki levittäytyy allemme ja loittonee. Näen Pasilan linkkitornin, Senaatintorin, merta halkovan risteilyaluksen. Jalkani heiluvat ilmassa vapaina, kaikki veri tuntuu valahtaneen joko niihin tai niistä pois. En osaa selittää ruumiini toimintaa sen tarkemmin, mutta jännittää.

Vieressäni istuu hiljainen, äänettä kiroava artisti. Julma H ei tunnu juuri nyt ihan nimensä veroiselta. Aurinkolasiensa takaa en osaa sanoa, ovatko silmät edes auki.

Kingi-niminen laite nostaa meidät hitaasti 75 metrin korkeuteen, roikottaa siellä aloillaan hetken, ja pudottaa sitten takaisin maan tasalle. Matka on nopeasti ohi mutta sen vaikutus tuntuu pitkään. Jalat ovat hyytelöä vielä, kun istumme alas juttelemaan.

Olemme Henrin toiveesta Linnanmäellä. Hän kävi täällä vastikään viisivuotiaan tyttärensä kanssa ja pääsi lähinnä lasten laitteisiin. Siksi tänään testataan ainakin kaksi kovinta, Kingi ja Ukko.

Henri tekee heti alkuun selväksi, ettei häntä oikeastaan kiinnosta artistihaastiksen tekeminen. Hän ei halua joutua analysoimaan omaa musiikkiaan. Nytkin hän on paikalla levy-yhtiönsä Fullsteamin toiveesta. Siksikin Lintsi on hyvä kohde, koska pääseepähän laitteisiin.

”En halua, että jengi lukee Rumbasta mun uudesta levystä, ja sitten ne kuuntelevat sen ja toteavat, että joo, sellainenhan se oli. Se on vähän niin kuin lukisi leffan kässärin etukäteen”, Henri sanoo.

”En oikeastaan halua kertoa uudesta levystä yhtään mitään. Mutta jotain tässä nyt täytyy puhua.”

Onko haastattelujen tekeminen sitten tarpeetonta promoamista?

Henrin mukaan ongelma on, että haastattelussa mainitut asiat rajaavat liikaa sitä, miten esimerkiksi artistin tekemisiä lähestytään. Hän puhuu sen verran kuin jaksaa puhua, ja siitä muodostuu lukijan silmissä jonkinlainen ”totuus”. Ja haastattelussa puhutut asiat ovat joka tapauksessa pian jo vanhentunutta tietoa.

”Kaikkein parasta olisi, että kuulija voisi lähestyä levyä täysin puhtaalta pöydältä, ilman mitään ennakkoasetelmaa.”

Kuvat: Lance Kooma

Puhtaalta pöydältä aloittaminen ei tietenkään ole Julma H:n kohdalla mahdollista. Hänen debyyttialbuminsa Al-Qaida Finland (2007) on yksi 2000-luvun puhutuimmista ja vihatuimmista kotimaisista raplevyistä. Ähky Recordsin Julma-Henri & Syrjäytyneet -nimellä julkaisema levy tihkui pahaa oloa ja herrainvihaa. Se oli kollektiivinen kokemus, jota moni kuulija piti yksityisenä.

Särö-lehdessä Al-Qaida Finlandia vuonna 2013 analysoinut Jasper Kaarna kirjoittaa:

”Muistan ajatelleeni kutakuinkin näin: jos kaikki oikeasti kuuntelisivat tämän levyn ajatuksella läpi, yhteiskuntamme voisi ehkä sittenkin muuttua. Mutta yyh, kukaan ei edes voinut löytää Julma-Henriä (paitsi aika moni – myöhemmin selvisi, että meitä olikin useita, kaikki keskimäärin kuuntelukokemuksensa ainutlaatuisuudesta yhtä varmoja), koska kulttuuriteollisuus peitti sen tyhjyyttä kumisevalla, yleisöä alistavalla, aliarvioivalla ja manipuloivalla turrutushälinällään.”

Julma-Henri oli synkeä antiteesi viestintäkanavat tukkineelle kulutuskulttuurille, ja sellaisenaan ilmeisen arvokas teos. Räppärille itselleen se on silti tavallaan taakka. Hän ei enää ole samassa tilassa kuin kahdeksan vuotta sitten, eikä hän uudella Julma H -albumillaan puhu samoista asioista.

”Huomaan, että ärsyttää, kuinka kiinni olen siinä. Haluaisin aina luoda nahkani ja aloittaa alusta”, hän tuskailee.

Nahan luominen helpottaisi paitsi kuulijoiden yllättämistä myös aiemmista virheistä irtautumista.

”Jos olisi tehnyt huonojakin juttuja, ne olisivat vain juttuja muiden joukossa.”

Esimerkiksi vuonna 2010 seurannut Psykoterapia ei Henrin mukaan ollut erityisen onnistunut albumi. Sen tekstit oli siirretty suoraan psykoterapiaa käsittelevistä teoriakirjoista biitin päälle. Ne eivät soljuneet, eikä niissä kuulunut artistin oma ääni lainkaan. Levy ei ollut musiikillisesti yhtään sellainen, mistä Henri itse olisi pitänyt.

Rumbassa se arvioitiin otsikolla ”vaivaannuttavia riimejä toipumisesta”. Kriitikko Mervi Vuorelan mukaan levyn kuunteleminen oli ”kuin nauraisi tahtomattaan kehitysvammaiselle lapselle”.

Ajatus Psykoterapian taustalla oli kuitenkin arvokas. Al-Qaida Finlandin myötä Henrille olivat tulleet tutuiksi tilanteet, joissa hänen musiikkiaan ymmärrettiin väärin. Hänen saatettiin ajatella hehkuttavan pahoinvointia tai iloitsevan siitä, että asiat ovat huonosti.

”Päätin julkaista levyn, jota ei voi tulkita väärin. Ehkä se oli oman nahan seivailua myös”, Henri miettii.

”Pitäisi varmaan laittaa aina levylle itse ne esipuheet.”

Uusi albumi ei samanlaisia esipuheita ehkä kaipaa. Se on tuotannoltaan ja lyriikaltaan aurinkoisinta, mitä Henri on koskaan julkaissut. DJPP:n, Levon Zoltarin ja luottotuottaja RPK:n kanssa tehty levy on paikoin jopa tanssittava, tai ainakin melkein.

Miten tässä näin kävi?

Biisien kirjoittaminen alkoi loppusyksystä 2013. Julma-Henrin ja RPK:n duoprojektin Euro Crackin albumi Huume oli julkaistu kesällä, ja Henri oli lomalla Atlantin toisella puolen.

”Olin jossain Venezuelan hoodeilla, ja siellä Karibian liplatuksessa kirjoittelin ja peilasin omaa musiikkiani siihen paikkaan. Tajusin, että kaikki mustat kamppeet ja harmaus ja kaikki se paska mitä siellä ei ollut, ne liittyvät luontoon”, Henri muistelee.

”Suomessa jengi pitää mustia kamppeita, siellä kaikki oli värikästä ja kirkasta. Musiikkia myöten. Siitä se homma alkoi jäsentyä.”

Julma H:n ensimmäinen single syntyi juuri etelän lämmössä. Erityisen trooppista sen kuvasto ei tosin ole. $uomineito kertoo kiskurien ja muiden pahantekijöiden vedättämästä nuoresta naisesta, joka on ”täysin perse auki, pennut Hesarin leipäjonossa”. Lopuksi todetaan, että ”neito kaltases ansaitsis parempaa”.

Toisin kuin aiemmin, mitään tarkkaa suunnitelmaa tai konseptia ei uutta albumia tehdessä ollut.

”Minä nyt vain tein läjän biisejä ja tsekkasin, millainen läjä se on. Sitten valitsin niistä osan tuohon”, Henri kertoo.

Metodi muistuttaa Al-Qaida Finlandin syntyä. Tuolloin Henri tuli synnyinkaupungistaan Oulusta Helsinkiin mukanaan muovikassillinen cd:itä. Ne päätyivät Laineen Kasperille, joka sitten koosti kasasta valmiin albumin.

”Se oli helvetinmoinen savotta, kaikki ne läpät ja adlibit saada koottua. Kasperi kun on teatterialan mies, niin se lisäsi sinne vielä kaikenlaista tunnelmointia mukaan.”

Al-Qaida Finland julkaistiin Kasperin omalla Ähky-levymerkillä. Monspille tai muille se ei kelvannut.

Debyytiltä löytyvät biisit Henri äänitti Oulussa silloisen tuottajakumppaninsa Panama Rayon kanssa. Pohjoisessa yhä asuvan Rayon kanssa Henri päätyi yhteen vähän käytännön pakosta.

”Oulussa ei ollut hirveästi vaihtoehtoja, kenen kanssa tehdä musiikkia. Sitten, kun sain levyn ulos, ei tarvinnut enää tehdä kompromisseja ja pystyin menemään muualle.”

Rayon kanssa sukset menivät ristiin osin ”ulkomusiikillisista syistä”, ja seuraava Outo nauha (2009) tehtiin jo Laineen Kasperin kanssa. Siinä välissä loput Rayon kanssa tehdyt biisit julkaistiin SRJTNT vol.1 -mixtapella (2008).

Henri oli muuttanut Helsinkiin jo pari vuotta ennen Al-Qaida Finlandin julkaisua. Vuodet 2005–07 hän ravasi Oulun ja Helsingin väliä, usein jopa joka toinen viikonloppu.

Syy muuttoon oli yksinkertaisesti se, ettei Oulussa enää ollut nähtävää.

”Tuntui, että kun menee Snookeriin [paikallinen klassikkoräkälä Snooker Time], niin siellä on tyypit samassa asennossa ja samat vaatteet päällä, ihan sama mikä päivä on. Yksi tyyppi tuplaamassa pelikoneella ja niin edelleen. Päiväni murmelina -tyyppinen tilanne”, Henri kuvailee.

”Sitten kun pääsi kiertämään, sitä huomasi, että on täällä muitakin paikkoja kuin Oulu.”

Pohjoinen on silti Henrin mukaan hyvä kasvuympäristö. Siellä on paljon luontoa ja suhteellisen turvallista. Jos perhetilanne ei olisi ollut niin hankala, olisi hän päässyt luonnosta ehkä nauttimaankin.

Helsinki tuntui oululaiselle ennen kaikkea isolta.

”Ei silloin ollut mitään navigaattoreita, osasin suunnistaa ehkä korttelin verran eteenpäin. Enkä tuntenut ketään, ehkä viisi tyyppiä.”

Alun yksinäisyys oli iso syy siihen, miksi Al-Qaidasta tuli sellainen kuin tuli. Tuoreena stadilaisena Henrillä oli aikaa olla itsekseen, omien ajatustensa kanssa: miettiä, kirjoittaa ja uudelleenkirjoittaa. Ei ollut ”internetin ihmemaata”, jossa kaikki olisi lähellä. Maailma oli vielä paljon nykyistä suurempi.

Henri vertaa kokemusta luostariin. Ajatukset tulvivat voimalla, jos ei ole aiemmin joutunut pysähtymään ja niitä miettimään.

Musiikki tuli Henrin elämään isosiskon kautta. Tämä oli ahkera levykeräilijä ja heitti pikkuveljelleen aina ne levyt, joita ei itse kelpuuttanut. Oli metallivaihe, oli Guns N’ Roses, oli Deicidea ja ”paljon kaikkea örinää”.

”En itse ollut edes käynyt levykaupassa, siskon huoneesta sitä hommaa kuratoitiin. Siskolla saattoi vaatetyylit vaihtua joka viikko, ja otin sitten vaikutteita vähän sieltä täältä kierrätysmeiningillä”, Henri nauraa.

Joskus teini-iässä räpistä tuli oma juttu N.W.A.:n kaltaisten bändien vuoksi. Silloin Henri myös kokeili räppäämistä itse. Taustalla oli jonkin verran bändikoulukokemuksia ala-asteelta.

Alkuvaiheitaan räppärinä hän kuvailee lähinnä sekoiluksi. Paikallisella porukalla tehtiin biisejä, välillä suomeksi, välillä englanniksi. Punainen lanka löytyi vasta myöhemmin Panama Rayon kanssa.

Kun puheeksi tulee tämänhetkinen poliittinen tilanne, Henri poimii Oulun-ajoiltaan vielä yhden muiston.

”Oulussa oli tapana hakata skinheadejä. Me oltiin räppiporukkaa ja ne puolestaan niitä, jotka vastusti ihan kaikkea, mikä poikkesi mistään. Niitä me mukiloitiin, ja siitä olen ylpeä vielä tänäkin päivänä.”

Vaikka Henrin ajattelu ei enää ole parikymppisen mustavalkoista, ovat jotkut asiat typistettävissä yksinkertaisiin totuuksiin.

”On ihmisiä, joilla on sielu ja on ihmisiä, joilla ei ole sielua. Jälkimmäiset pystyvät sorsimaan toisia ja nousemaan toisten yläpuolelle, koska eivät välitä vittuakaan muista”, hän selittää.

Esimerkiksi hän mainitsee Jussi Halla-ahon ja perussuomalaiset.

”Ihmiset hukkuvat tonne Välimereen, eikä ne ole moksiskaan. Maahanmuuttoasioissa niitä ei kiinnosta esimerkiksi edistää asioita Afrikan puolella. Olisi loogista puuttua ongelmaan eikä oireeseen”, Henri miettii.

Hän sanoo perussuomalaisten politiikan olevan lyhytnäköistä yleisön kosiskelua, jossa asioita ei edes yritetä korjata. Enemmän keskitytään epämääräiseen muukalaispelkoon. Hän myös arvelee maahanmuuttokriittisyyden kehittyneen niin isoksi osaksi puolueen identiteettiä, että jos se otetaan pois, ei jäljelle jää oikein mitään.

”Se on vähän niin kuin fundamentalistien hommat, joissa kaikki liittyy siihen ja se ruokkii itseään.”

Henri tunnistaa itsensä poliittiseksi artistiksi, vaikka ei haluaisi sitä olla. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole.

”Jos kaikki olisi tosi hyvin eikä olisi mitään valitettavaa, niin sittenhän sitä voisi vain soitella harppua. Mutta kun ei niin ole. Paskaa löytyy aina, eikä sitä voi vain filtteröidä pois”, hän tuhahtaa.

Silti Julma H:n musiikista ei enää löydy samanlaista vihan voimaa kuin Al-Qaida-ajoilta. Se johtuu artistin henkilökohtaisesta tilanteesta.

Hän sanoo olevansa nyt ihan eri tilassa nyt kuin kahdeksan vuotta sitten. Ei enää ”imemässä bongia tuhkakupin näköisessä kämpässä”. Asiat ovat selvinneet.

Haastatteluun Henri saapuu uudenkarhealla mustalla Peugeotilla. Jalassa ovat puhtaat valkoiset farkut ja Niken uudet Air Jordanit. Järin syrjäytyneeltä ei huvipuiston porteilla seisova sosionomiksi valmistunut artisti vaikuta.

Jos hän musiikillisesti onkin menneisyytensä vanki, on elämä muuten vienyt eteenpäin.

Musiikki on toiminut asioiden jäsentelijänä. Henri kertoo kirjoittaneensa joskus saman biisin kymmenenkin kertaa ja lopulta nähnyt asian toiselta kantilta niin, ettei kappaletta ole tarvinnut edes julkaista. Asia on käsitelty jo kirjoitusvaiheessa.

Jollain tapaa kyse on siis itseterapiasta. Siitä romanttisestakin ajatuksesta, että musiikkia tekisi vain itseään varten.

”Ja niinhän mä olen tehnyt koko ajan. Ei olisi mitään järkeä tehdä sitä toisin: muuttaa asioita koska muut haluavat, tai julkaista jotain mihin en ole täysin tyytyväinen”, hän toteaa.

”Silloinhan se menisi ihan työhommiksi. Että pitäisi ruveta jotain palkkaa miettimään.”

Haastattelu on julkaistu Rumbassa 4/15.