Kunniaa tähdenlennoille – Macy Gray ja kahdeksan muuta artistia, jotka eivät anna vastoinkäymisten lannistaa

Aina välillä käy niin, että lupaavan poptähden ensimmäinen suuri hitti jää myös hänen viimeisekseen. Voi käydä niinkin, että tästä huolimatta artisti jatkaa härkäpäisesti uraansa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Nostamme esille muutaman tällaisen työn sankarin.

Musiikkibisnes on kova ala, jolla ei yleensä saa monta mahdollisuutta menestyä. Uudet nimet korvaavat edellisvuoden supertähdet listoilla, ja vain harva saa paikan vuodesta toiseen pärjäävänä kestotähtenä. Edes musiikkitaivaan legendoilla ei ole aina helppoa.

Popmusiikin historia onkin täynnä yhden, korkeintaan parin hitin ihmeitä tai vaikkapa yhden menestyslevyn tehneitä nimiä, jotka ovat hyvin kouriintuntuvasti todistaneet maineen ja mammonan katoavaisuuden.

He ovat päiväperhosia, jotka yhtenä hetkenä ovat maailman huipulla edessään loistava tulevaisuus, toisena taas uurastamassa minimipalkalla pikaruokaravintolan kassalla ainoastaan haalistuvat muistot seuranaan.

Kaikki artistit eivät kuitenkaan suostu lopettamaan. Vaikka hitit ja kriitikkojen kehut ovat ajat sitten tyrehtyneet, he päättäväisesti sorvaavat itselleen uran syrjässä parrasvalojen kirkkaimmasta hohteesta.

Yksi tällainen artisti on tänään The Circuksessa esiintyvä Macy Gray, joka löi läpi vuonna 1999 tarttuvalla retrosoulpop-singlellään I Try.

Aluksi kaikki näytti sujuvan loisteliaasti. Gray voitti Grammyn parhaasta naisen laulamasta poplaulusuorituksesta, vieraili Fatboy Slimin ja The Black Eyed Peasin kappaleilla ja aloitti näyttelijänuransa vuonna 2001 Denzel Washingtonin tähdittämässä menestyselokuvassa Training Day.

I Tryn sisältänyt albumi On How Life Is myi loistavasti. Monikertaisia platinalevyjä sateli niin Yhdysvalloista, Englannista kuin Kanadastakin.

Noihin huimaaviin korkeuksiin hänen suosionsa ei kuitenkaan enää koskaan nousisi.

Yhden hitin ihmeeksi Gray ei sentään jäänyt. Esimerkiksi Englannin singlelistan top-40:ssä hänellä on peräti seitsemän merkintää. Ne kaikki kuitenkin ovat yli kymmenen vuoden takaa. Vuonna 2003 singlelistan sijalle 26 noussutta When I See Youta lukuun ottamatta kaikki ovat vuosilta 1999–2001.

Suomessa Gray on päässyt viimeksi albumilistan 40 parhaan joukkoon vuonna 2007. Yhdysvaltain listalla hän on sentään käväissyt yhden viikon ajan vuonna 2010 The Sellout -levyllään, joka oletettavasti ei myynyt loppuun.

Vaikka Grayn kuumimmat menestyksen päivät ovat jo takanapäin, hän yhä jatkaa levyjen tekemistä ja keikkailua. Silloin tällöin hän saavuttaa pientä menestystä, useimmiten ei.

Tänään Gray nousee The Circuksen lavalle, vaikka hänen uusin levynsä, viime vuonna julkaistu The Way, ei ole noussut myyntilistalle Suomessa eikä juuri muuallakaan. Grayn työmoraalin ja periksiantamattomuuden kunniaksi esittelemme kahdeksan artistia ja yhtyettä, jotka ovat hänen laillaan jatkaneet tarmokkaasti uraansa muuttuneista trendeistä ja kehnoista listasijoituksista huolimatta. “I Try”, tosiaan.

Hanson

Vuonna 2015 voi melkoisella varmuudella väittää, että veljestrio Hanson muistetaan vain ja ainoastaan yhdestä kappaleesta, pirtsakasta vuonna 1997 julkaistusta purkkapopklassikosta MMMBop. Tämä siitä huolimatta, ettei esimerkiksi Suomen listoilla MMMBop aikoinaan ollut edes Taylorin, Isaacin ja Zacin korkeimmalle noussut single, vaan kunnia kuuluu hirvittävälle voimaballadille I Will Come to You.

Oli miten oli, Hansonille kävi kuten niin monille esiteini-ikäisten tyttöjen suosikeille halki pophistorian — kerran niin uskolliset fanit kasvoivat nopeasti ulos yhtyeen musiikista. Vuosikausia Hansonin levyt ovat olleet kirpputorien vakiotavaraa samassa pinkassa Jamie Waltersin ja Mark Owenin naarmuisten cd:iden kanssa.

Hanson ei kuitenkaan koskaan luovuttanut. Yhtyettä ei pysäyttänyt edes potkut levy-yhtiöltä, vaan trio yksinkertaisesti palasi julkaisemaan levyjään itse, kuten se oli tehnyt ennen sopimusta suuren levy-yhtiön kanssa.

Lopulta näistä vasta kolmekymppisistä entisistä teinitähdistä on tullut sinnikkyytensä ansiosta has beenien sijaan pienimuotoisia kestosuosikkeja, ainakin Yhdysvalloissa. Siellä Hansonin levyt nousevat tavallisesti albumilistan top-40:n häntäpäähän pariksi viikoksi ennen putoamistaan listalta.

Eivätköhän he kuitenkin sen MMMBobin jokaisella keikallaan joudu soittamaan.

Right Said Fred

Vuonna 1991 kaljupääbodariveljesten Fred ja Richard Fairbrassin sekä kitaristi Rob Manzolin muodostama Right Said Fred lauloi mallista, joka on liian seksikäs niin autolleen, kissalleen, paidalleen kuin itse kappaleellekin.

Hauska, tarttuva ja tanssittava hitti hurmasi ihmiset halki Euroopan ja Amerikan. Yhdysvalloissa se ylsi listakärkeen, ja Englannissa sen piti paalupaikalta ainoastaan Bryan Adamsin Robin Hood -voimaballadi (Everything I Do) I Do It for You.

I’m Too Sexy oli kuin pikkutuhma postikortti, josta kaikki saattoivat iloita. Kappaleen karikatyyrimäisyys teki seksistä vaaratonta ja samalla hauskaa. I’m Too Sexyn tahdissa epäilemättä lukemattomat ihmiset ovat hilpeässä humalassa julistaneet olevansa aivan liian seksikkäitä, paljolti leikillään, mutta ehkä myös vähän tosissaan.

Right Said Fredin ilmeisessä homoseksuaalisuudessa oli kielletyn hedelmän viekoittelevuutta, mutta kuitenkin yhtye tuntui vaarattomalta kuin kissanpentu. Sen seksikkyys oli niin ylilyötyä, että se muistutti enemmän sketsiviihdettä kuin mitään todella paheellista.

Amerikassa Right Said Fred jäi yhden hitin ihmeeksi, mutta kotimaassaan Englannissa se menestyi yllättävän hyvin ja yllättävän pitkään. Vuonna 1992 single Deeply Dippy ansaitsi triolle viimein Bryan Adamsin anastaman ykköshitin. Right Said Fredin debyyttilevy Up nousi Englannin albumilistan kärkeen ja vietti top-40:ssä melkein vuoden.

Vaikka yhtye onnistui saamaan tasaisesti hittejä vuoteen 1993 asti ja vielä brittilistan 18. nousseen osuman vuonna 2001 kappaleella You’re My Mate, lopulta se kuitenkin jäi 1990-luvun alun popilmiöksi Super Nintendon ja Beverly Hills 90210:n seuraan.

Lisäaikaa hittiuralleen Fairbrassin veljekset saivat davidhasselhoffmaisesti Saksasta, jossa heidän 2000-luvun alun albuminsakin pärjäsivät hyvin. Lopulta hitit tyrehtyivät sielläkin, mutta Right Said Fred jatkaa yhä. Yhtyeen viimeisin levy Stop the World ilmestyi vuonna 2011.

Ehkä Right Said Fredistä on vain tullut liian seksikäs hiteillekin.

Lisa Loeb

Voisi luulla, että artistilla, joka saa ykköshitin ennen kuin on edes levy-yhtiöllä, olisi urallaan vain yksi suunta — ylöspäin kohti tähtiä kuin raketti, joka sirottelee glitteriä jälkeensä. Toisin kuitenkin kävi Lisa Loebille, jonka Ben Stillerin ohjaaman X-sukupolvikuvauksen Reality Bitesin lopputekstien taustalla soinut vuonna 1994 julkaistu Stay (I Missed You) jäi hänen ensimmäiseksi ja ylivoimaisesti suurimmaksi menestyksekseen.

Loeb julkaisi debyyttipitkäsoittonsa Tails vasta yli vuosi Stayn ilmestymisen jälkeen syksyllä 1995. Vaikka levyltä julkaistu single Do You Sleep? menestyi hyvin, itse albumin korkeimmaksi sijoitukseksi jäi Billboardin listan sija 30.

Sama toistui vuonna 1997 julkaistun Firecracker-levyn kohdalla. Single I Do pärjäsi vielä hyvin, mutta albumin taival tyssäsi sijalle 88. Pian levy-yhtiösotkut veivät Loebin uralta sen vähänkin vauhdin, mitä sillä tuolloin enää oli.

Loebin folkpohjaisessa singer-songwriter-popissa ei ollut päällisin puolin mitään vikaa, vaikka se olikin kovin pliisua. Se pysyi hänen myöhemmillä levyillään yhtä melodisena ja radiokelpoisena kuin aikaisemminkin, mutta syystä tai toisesta artistilla ei ollut enää asiaa hittilistoille.

Loeb on kuitenkin jatkanut uraansa vastoinkäymisistä huolimatta. Hän on muun muassa julkaissut lastenlevyjä, kirjoittanut lastenkirjoja, esiintynyt useammassa tosi-tv-sarjassa, ollut ääninäyttelijänä Hämähäkkimies-piirretyssä ja suunnitellut oman silmälasikokoelmansa.

Loebin uusimmalla levyllä, 2013 julkaistulla No Fairy Talella on kappale nimeltään The 90s. Sillä hän laulaa: “You say you loved me then / But I don’t wanna go back.” Ilmeisesti hän siis pitää nykyhetkestä höttöistä nostalgiaa enemmän. Hyvä niin.

Spin Doctors

Olimme jonkin aikaa sitten veljeni kanssa baarissa. Tunnelma oli korkealla, sillä olimme juuri voittaneet musavisan, jonka teemana olivat yhden hitin ihmeet.

Teemaan liittyen veljeni oli voittanut kisasta palkinnoksi Spin Doctorsin vuonna 1991 julkaiseman debyyttilevyn Pocket Full of Kryptoniten kasettiversion. Juhlinnan jatkuessa yhä riehakkaampana päätimme tiedustella tutulta baarimikolta, josko voisimme sulostuttaa iltaamme entisestään kuuntelemalla voittamaamme äänitettä.

“Totta kai”, baarimikko vastasi. Hetken päästä hän palasi luoksemme korvalappustereoiden kanssa, löi ne veljeni käteen ja lausui: “Kuunnelkaa siitä”.

Spin Doctors ei nykyään saa osakseen juuri rakkautta, mutta huippuvuosinaan 1990-luvun alussa se oli hämmästyttävän suosittu. Yhtye pääsi Rolling Stone -lehden kanteen, sen videot pyörivät tiuhaan tahtiin Music Televisionilla ja Pocket Full of Kryptonitea myytiin maailmanlaajuisesti yhteensä noin kymmenen miljoonaa kappaletta. Yhteensä levylle kertyi listaviikkoja Billboard 200 -albumilistalla hämmentävät 115 — siis reilusti yli kaksi vuotta.

Eikä Spin Doctors ollut vain hetken suosikki. Sen toinen levy Turn It Upside Down myi Yhdysvalloissa platinaa ja nousi Englannin listan sijalle 3. Cleopatra’s Cat -single pärjäsi sekin kohtuullisesti, ainakin Englannissa.

Silti harva muistaa nykyään yhtyeeltä muita kappaleita kuin jättihitti Two Princesin, eikä moni halua muistaa sitäkään. Luulisi, ettei nykypäivänä löytyisi monta, joka määrittelisi itsensä Spin Doctors -faniksi (yhtyeellä tosin on melkein 60 000 Facebook-fania, joten sellaisia ihmisiä todistettavasti on).

Kuihtunut suosio, toinen toisensa jälkeen yhtyeestä häipyneet jäsenet, potkut levy-yhtiöltä ja laulaja Chris Barronin äänihuulihalvaus eivät kuitenkaan pysäyttäneet Spin Doctorsia. Yhtye on pysynyt aktiivisena ja julkaissut myös tasaisesti levyjä. Nykyään se toimii jälleen alkuperäiskokoonpanollaan ja yhtyeen viimeisin albumi, If the River Was Whiskey, ilmestyi vuonna 2013.

Suurmenestystä Spin Doctors tuskin enää saavuttaa. Vuonna 2012 Barron ei enää pärjännyt edes Norjan Euroviisukarsinnoissa, joihin hän yhtyeensä The Canoesin kanssa osallistui, vaan putosi kilpailusta jo semifinaalivaiheessa.

Haddaway

What Is Love?” kysyi paremmin Haddawayna tunnettu trinidadilaissyntyinen Nestor Alexander Haddaway 1993 julkaistulla eurodance-klassikollaan.

Hänen toisen menestyssinglensä nimi oli Life. Haddaway pohti kappaleidensa nimissä selvästi perusasioita, ja niiden äärelle hän epäilemättä joutui myös hittien tyrehdyttyä.

Haddawayn hittiputki ei tosin ole aivan niin lyhyt kuin sen voisi nykynäkökulmasta olettaa olleen. Laulajan ura nousi ja laski Euroopassa samassa tahdissa kuin eurodancen suosio.

Hänen vuonna 1995 julkaistu toinen albuminsa The Drive ja sen singlet pärjäsivät vielä mukavasti, mutta vuonna 1998 ilmestynyt Let’s Do It Now ei noussut listoille enää missään.

Lopulta Haddawaylla oli sama ongelma kuin useimmilla muillakin eurodance-artisteilla. Hän oli hyvännäköinen ja hyvä laulaja, mutta samalla persoonaton. Tanssipopissa hitit olivat kaikki kaikessa, ja kun ne tyrehtyivät trendien vaihtuessa, ura ajautui karikkoihin.

Haddawayn rakkaus musiikkia kohtaan on kuitenkin selvästi kovempi kuin muuttuvien trendien realiteetit. Saattaa myös olla, ettei hän yksinkertaisesti osaa tehdä mitään muuta – toisin kuin vaikkapa virkaveljensä Dr. Alban, joka sentään on hammaslääkäri.

Laulaja on pitänyt musiikkiuransa käynnissä ja julkaissut silloin tällöin levyjä ja singlejä, joiden korkein saavutus on ollut vaatimattomat listasijoitukset Saksassa tai Itävallassa. Parhaiten ovat luonnollisesti menestyneet What Is Loven uudelleenlämmittelyt. Hänen viimeisin pitkäsoittonsa on 2011 ilmestynyt Gotta Be.

Vuonna 2008 hän esitti Dr. Albanin kanssa kappaleen I Love the 90s. Haddaway saattoi epäilemättä helposti eläytyä teoksen häpeämättömään ysärinostalgiaan. Listoille kappaleella ei luonnollisesti ollut asiaa.

White Town

Socialism, Sexism & Sexuality tai Women in Technology eivät ole kovin tyypillisiä nimiä poplevyille, mutta näin kaksi ensimmäistä albumiaan nimennyt White Town alias Jyoti Prakash Mishra ei koskaan ollutkaan kovin tyypillinen poptähti.

Intialaissyntyisen ja lapsena Englantiin muuttaneen Mishran 1980-luvun lopulla perustama White Town aloitti yhtenä melodisista brittiläisistä indiepopbändeistä, joiden edustamaa genreä kutsuttiin muun muassa nimillä twee, anorak tai C86. Vain hullu olisi lyönyt vetoa, että yhtye nousisi muutaman vuoden päästä Britannian singlelistan kärkipaikalle.

Avain listahuipulle oli vuonna 1997 julkaistu Your Woman, jolla Mishra siirtyi kitarapopista koneellisempaan soundiin. Se oli tarttuva mutta myös kummallinen kappale, jonka yhdistelmä 1980-luvun uutta aaltoa ja vanhalta jazz-levyltä napattua trumpettiluuppia ei tuntunut sopivan mihinkään tuolloin vallitsevaan musiikkityyliin.

Varsin älyllisissä sanoituksissa Mishra käsitteli sukupuolta, seksuaalisuutta ja politiikkaa tavalla, jonka ei luulisi olevan kaikkein varmin reitti singlelistan kärkipaikalle.

Your Womanista kuitenkin tuli vuoden 1997 yllätyshitti. Ehkä ainutlaatuisuutensa takia se myös jäi White Townin ainoaksi listamenestykseksi. Mishran yhden miehen yhtyeestä tulikin varsin puhdasoppinen yhden hitin ihme, joka ei enää toiste uhmaisi edes top-40:tä saati listan kärkipaikkaa.

Tästä huolimatta Mishra on julkaissut useamman White Town -levyn. Hän on myös keikkaillut toisinaan, pari kertaa myös Suomessa — vuonna 2006 Turun Dynamossa ja Helsingissä Bellyssä. Ensiksi mainitun keikan innoittamana syntyi oletettavasti vuonna 2011 julkaistu kappale Theme for Turku Central Station. White Townin viimeisin ja totta kai flopannut single I Wanna Be Your Ex ilmestyi elokuussa 2014.

Miten se Journey lauloikaan? Ai niin, Don’t Stop Believin’.

Fool’s Garden

Brittipopin suosion ollessa huipussaan ja Beatlesin julkaistessa Anthology-kokoelmansa 1990-luvun puolivälissä oli 1960-lukulainen melodinen kitarapop kovaa valuuttaa. Niille, joille Blur ja Oasis olivat liian särmikkäitä, tarjottiin beatlesmaista nostalgiaherkkua saksalaisen Fool’s Gardenin muodossa.

Yhtyeen vuonna 1996 kansainväliseksi hitiksi noussut Lemon Tree saattoi sanoituksissaan pyrkiä kuvaamaan apatiaa ja masennusta, mutta päällimmäiseksi siitä jäi mieleen kepeän tarttuva melodia ja da-da-da-di-da-rallattelu.

Lemon Tree sopi mainiosti aikansa nostalgiannälkään. Siinä ei ollut jälkeäkään 1960-luvun popin musiikillisesta kunnianhimosta, vaan se oli harmitonta, höyhenenkevyttä huttua.

Vaikka Fool’s Garden oli omistanut ensimmäisen levynsä John Lennonille ja versioi levyillään Beatlesin kappaleita, enemmän yhtye muistutti menneisyyden purkkapophittejä — sellaisia köykäisiä yhden hitin ihmeitä kuten Edison Lighthousea, jonka Love Grows (Where My Rosemary Goes) on ikuinen ”Best of the 70s” -kokoelmien riesa.

Myös Fool’s Garden jäi yhden hitin ihmeeksi. Tuntui siltä, että yleisö saattoi sen muita kappaleita kuulemattakin aavistaa, ettei yhtyeellä ollut tarjota muuta kuin tuo yksi harmiton pophitti.

Fool’s Garden ei kuitenkaan hajonnut, vaan yhtye jatkoi päättäväisesti musiikin tekemistä. Yhtyeen fanisivu kertoo, että nykyään nimestään heittomerkin pudottanut Fools Garden on saavuttanut suurta suosiota Liettuassa ja “osissa Venäjää”.

Ehkäpä noissa paikoissa pärjäsi myös yhtyeen uusin albumi, vuonna 2012 julkaistu Who Is Jo King?

Mr. Oizo

Ranskalainen Quentin Dupieux teki Flat Beat -kappaleen omien sanojensa mukaan parissa tunnissa. Minimalistinen, yksinkertaisen rumpuluupin ympärille rakennettu instrumentaalikappale tuskin olisi noussut listakärkeen ilman Flat Ericiä, keltaista nukkea, joka vatkasi villisti päätään sen tahtiin Dupieuxin ohjaamassa Levi’s-mainoksessa.

Tuon mainoksen ansiosta Mr. Oizo -nimellä julkaistusta kappaleesta tuli jättihitti ja Flat Ericistä popkulttuuri-ilmiö.

Alkuvuodesta 1999 Flat Beat ylsi listakärkeen useassa Euroopan maassa (myös Suomessa), Flat Eric komeili aikakauslehtien kansissa ja levy-yhtiön mainosmiehet hikoilivat innosta ajatellessaan oheistuotemarkkinoita.

Yhtä nopeasti kuin Mr. Oizo, Flat Beat ja Flat Eric olivat nousseet huipulle, he myös putosivat sieltä. Dupieuxin syksyllä 1999 julkaistu debyyttilevy Analog Worms Attack floppasi pahasti. Samoin kävi hänen kaikille albumeilleen ja singleilleen kerta toisensa jälkeen.

Dupieux on kuitenkin jatkanut musiikin parissa. Omien levyjensä julkaisun lisäksi hän on tuottanut muita artisteja ja ohjannut elokuvia. Mr. Oizon viimeisin pitkäsoitto The Church ilmestyi viime vuoden lopulla.

Hiljattain Dupieux julkaisi Mr. Oizon Facebook-sivulla kuvan, jossa hän ottaa selfien heijastettuna Flat Beatista saamastaan platinalevystä. Levyn kuvateksti kuuluu: “Silloin, kun paska luuppini oli ykköshitti Englannissa.”

Mikä sitten on Mr. Oizon sivun profiilikuvana? Flat Eric tietysti.

Macy Gray tänään Helsingin The Circus -klubilla. Liput 46,50 €.