Lue Peltosen artikkeliparin ensimmäinen osa tästä.
Vuoden 1999 Ilosaarirock-lauantain päätösesiintyjää oli odotettu. Päälavan edustan täyttivät ihmiset, jotka olettivat näkevänsä CMX:n viimeistä kertaa livenä. Yhtye oli ilmoittanut lopettavansa keikkailun, ja jäähyväisshow tapahtui siis Joensuussa. Paikalla olleet puhuvat edelleen ainutlaatuisesta tunnelmasta, ja tässä tapauksessa ylisanoja on helppo uskoa.
Kun CMX tuona iltana poistui lavalta ilotulituksen saattelemana, se oli luultavasti isompi kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin. Edellisen Vainajala-levynsä tuottajaksi se oli saanut maailmanluokan rocktähden, Faith No More -basisti Billy Gouldin. Albumi oli tuonut yhtyeelle lopulta listan ykkössijan.
Muistan kävelleeni ilmestymispäivänä Rovaniemen ainoaan ja melko ankeaan levykauppaan kahden ystäväni kanssa: meillä kaikilla oli ostoslistalla vain yksi äänite, CMX:n uutuus. Vastaavia kohtauksia lie nähty levyliikkeissä ympäri Suomen.
Keikkalavoilta vetäytyi yhtye, joka oli kasvattanut suosiotaan tasaisesti täyden vuosikymmenen ajan, julkaissut mittavan katalogin rakastettuja albumeita ja klassikoiksi osoittautuneita kappaleita, pyytänyt mahdotonta ja onnistunut siinä: se oli noussut pohjoisesta punk-periferiasta maan suurimpien rockbändien joukkoon kunnianhimoisella musiikilla ja tinkimättömän kirjallisilla (useimpien mielestä kryptisillä) teksteillä. Siitä oli muodostunut sukupolvikokemus, ja tälle kokemukselle kai Joensuussa heinäkuussa 1999 jätettiin jäähyväisiä.
Levyttämistä CMX ei tosin ollut missään vaiheessa ilmoittanut lopettavansa, mutta moni taisi tulkita tilanteen niinkin. Jo syksyllä 2000 – norminmukaisen kahden vuoden albumitauon jälkeen – ilmestynyt Dinosaurus Stereophonicus tuntuikin jonkinmoiselta antikliimaksilta. Ja lavoillekin bändi palasi jo kesällä 2001. Periaatteessa se jätti väliin vain yhden levynjulkaisukiertueen ja yhden festarikesän.
Kovin kummoisesta breikistä ei siis lopulta ollut kyse, mutta CMX:n uran taitekohdaksi se kuitenkin osoittautui. 2000-luvulla yhtyeen fanit ovat rakastaneet sitä sinnikkäästi, se on nauttinut kultalevyistä ja listamenestyksestä ja julkaissut pari kolme albumia, jotka monien kirjoissa lukeutuvat sen parhaisiin, mutta mikään ei ole auttanut siihen, että CMX:stä puhutaan yhä enenevässä määrin imperfektissä.
Tai kenties tämä on vain minun sukupolveni kokemus. Sukupolvikokemukset ovat kestoltaan rajattuja, ja vaikka useimmat meistä varmaankin ovat jatkaneet musiikin kuuntelemista, uudet sukupolvikokemukset on pitänyt saada jostakin uudesta. Muu ei vain ole mahdollista.
CMX vuonna 2015.
CMX:n matka korkeimmalle huipulle oli kestänyt niin kauan, ettei kenties kannata liikaa ihmetellä, jos yhtye alkoikin sinne päästyään kuulostaa jossain määrin setääntyvältä.
Vainajala on melankolinen ja melodinen levy, jonka äänekkäimmätkin kappaleet kuulostavat enemmän surumielisiltä kuin aggressiivisilta. Se on hyvä levy – nimibiisin ja Vanhan talvitien kaltaisten laajakangasteosten ansiosta paikoin todella hyvä – mutta tietynlainen varman päälle pelaaminen ja “aikuistuminen” siinä kuuluu.
Toinen Discopoliksen kaltainen hämmentävä kokeilu olisi voinut tuhota vääjäämättömältä tuntuneen nosteen. Vainajalalla CMX otti itsevarmasti omansa ja paistatteli sitten maineensa kirkkaimmassa loisteessa sinne Ilosaaren päälavalle asti.
Kahden tunnin proge-eepos Dinosaurus Stereophonicus on tietysti jotain aivan muuta – todellinen paluu takavasemmalta ja kaupallisesti vähintään jonkinmoinen riski. Henkilökohtainen näkemykseni on, että se saattaa olla jopa CMX:n paras albumi. Mutta nuoren ja nälkäisen yhtyeen levy sekään ei ole.
Lähelle kymmentä minuuttia kasvavat jyhkeän staattiset kappaleet ja seesteisen surulliset tunnelmat tekevät siitä päinvastoin malliesimerkin niin sanotusta möhis- eli möhömahamusiikista: lannistunutta kauneutta, sisäänpäin kääntyneitä mietelmiä, nostalgisia vilkaisuja taaksepäin – kaikkea tällaista alkavaan keski-ikään liittyvää Dinosaurus henkii.
Tällä levyllä nuottien välissä on tilaa, asiat eivät enää purkaudu ilmoille äänen ja vimman saattelemina.
Don Huonot vuonna 2014.
Jotain samankaltaista tapahtui Don Huonoillekin. Hyvää yötä ja huomenta -levyssä on omanlaistaan röyhkeyttä, mutta suurmenestystä seurasi keväällä 1999 Tähti, jolta vastaavaa valloittaja-asennetta saa turhaan hakea.
Tähtikin on lähes kauttaaltaan tummasävyinen, ei niinkään melankolinen kuin suorastaan ahdistunut. Tule sellaisena kuin olet -singlellä yhtye tosin tavoittelee räväkkää, nostattavaa hittiä, mutta lopputulos kuulostaa surullisen väkinäiseltä. Tuntuu, että bileiden polkaiseminen käyntiin oli suunnilleen viimeinen asia Kalle Aholan mielessä.
Don Huonoille suursuosio oli tullut nopeasti, eikä yhtye kaiken kuhinan keskellä tuhlannut aikaa seuraavan levynsä tekemiseen. Tähden vaisuus selittynee ihan tällä.
Levy ei menestynyt aivan edeltäjänsä veroisesti, ja sen jälkeen yhtye siirtyi joksikin aikaa telakalle. Ahola julkaisi vuonna 2000 huomattavasti vapautuneemman, joskin melko mukavuudenhaluisen soololevyn. Donkkarit palasi vielä vuonna 2002 nimettömällä albumilla, mutta se ei suinkaan ollut mikään uusi alku, vaan pikemminkin viimeinen piste bändin aktiiviuralle.
Yhtyeen tarinan voi halutessaan nähdä lievästi traagisena. Se tavoitteli suurempaa yleisöä vuosia ja kehittyi samalla yhdeksi 1990-luvun kiinnostavimmista suomalaisista rocknimistä, mutta kun suosio sitten tuli, bändi ei enää toipunut siitä. Kaiken lisäksi Aholan sooloura ei ole koskaan päässyt kunnolla vauhtiin, ei taiteellisesti eikä kaupallisesti.
Aknestik.
1998: Nousukausi
Vuoden 1998 paikkeilla tarjolla oli kuitenkin melkoiset määrät vetreää suomenkielistä rockia niin uudemmilta kuin vanhemmilta tekijöiltä. Ei se toki ollut missään vaiheessa sukupuuttoon kuollutkaan, mutta vuosikymmenen lopulla yleinen nousukausi alkoi vaikuttaa selvältä.
Eräs symbolisesti tärkeä biisi oli Oulun seudulta tulevan Aknestik-yhtyeen viitoslevyllä alkuvuodesta 1998 julkaistu Suomirokkia.
Aknestik oli aloittanut 1990-luvun taitteessa – samaan aikaan kuin CMX ja YUP, vähän samaan tapaan perämetsien marginaalista ponnistaen. Bändin musiikillinen linja oli kuitenkin varsin erilainen: se teki helisevää, arkiromanttista kitarapoppia aluksi nuhjuisella indie-asenteella, sitten levy levyltä yhä silotellummin.
Vuoteen 1998 mennessä Aknestikilla oli takataskussaan melkoinen nippu täydellisyyttä hipovia poplauluja, mutta ei ainuttakaan hittiä. Se tuntui juuttuneen kulttibändilimboon vähän samaan tapaan kuin Don Huonot vielä muutamaa vuotta aiemmin.
Suomirokkia on kaikki populistiset kortit pakasta vetävä festarianthem: isoksi tuotettu kappale ei hukkaa aikaa edetessään kädet ilmassa yhteislaulettavaan kertosäkeeseen, eikä tekstin nostalginen nuoruudensuosikkien muistelu muuta miksikään sitä, että biisi tuntui vuonna 1998 ennen kaikkea suomirockin ylistykseltä tässä ja nyt.
Jostain käsittämättömästä syystä siitäkään ei tullut välitöntä hittiä, mutta sittemmin se lainasi nimensä Poko Recordsin huikean suositulle kokoelmasarjalle, soi vuosikaudet joka toisessa kaljabaarissa ja vähän radiossakin ja välittää edelleen parhaan pysäytyskuvan hetkestä, jolloin suomirockin uusi kultakausi tuntui mahdolliselta.
Kaikenlaista muutakin tapahtui lyhyen ajan sisään. Entinen lapsitähti Jonna Tervomaa saavutti kriitikkojen varauksettoman rakkauden ja mukavan yleisönsuosion tunteellisilla ja särmikkäillä keskitien rockbiiseillä, joissa kuului amerikkalaisen indierockin vaikutus enemmän kuin suomenkielisessä musassa yleensä.
Romanttisella pop-punkilla aloittanut Karkkiautomaatti harppasi Suudelmilla-levyn myötä aivan uudelle musiikilliselle tasolle: elektroniset kokeilut ja selvät iskelmävaikutteet yhdistyivät saumattomasti bändin aiempaan purkkapoppiin. Trendikkäät kaupunkilaisnuoret sekosivat, mutta levyn vielä tänäkin päivänä nauttima varaukseton arvostus todistaa sen kestäneen aikaa paremmin kuin suurin osa vuoden 1998 musiikista.
Absoluuttisen Nollapisteen rovaniemeläiset outsider-nörtit palasivat pieneltä tauolta Simpukka-amppeli-levyllä, joka oli yhtyeen selkein ja “aikuisin” tuotos siihen asti. Sekin tuntui viittovan kohti menestyksekkäämpiä aikoja, vaikkei Nollapisteestä koskaan suuren yleisön suosikkia tullutkaan.
Itse Ismo Alanko palasi jonkinmoiselta välityöltä tuntuneen Irti-levyn ja kokoelmaboksin jälkeen uuden Säätiö-yhtyeen ja Pulu-albumin kanssa. Sen kansanmusiikista ja iskelmästä vaikutteita hakenut sointi ei ollut mitenkään erityisesti linjassa minkään muun samanaikaisen kanssa, mutta vallitsevissa oloissa nippu hitikkäitä kappaleita ja Alangon asema uuden suomirock-polven oppi-isänä riittivät. Tuloksena oli kultalevy ja tekijänsä ensimmäinen listaykkönen kahdeksaan vuoteen.
Apulanta.
Vuoden 1998 tuoreimmat äänet taisivat kuitenkin kuulua Lahden-Heinolan suunnalta. Levy-yhtiö-nimisen levy-yhtiön kärkibändit Apulanta ja Tehosekoitin hallitsivat musiikkimediaa, varsinkin ensin mainittu myös myyntilistoja.
Näidenkin yhtyeiden juuret olivat punk-alakulttuurissa, mutta eivät hardcoressa kuten CMX:n tai YUP:n. Ilmaisu oli alusta alkaen huomattavasti melodisempaa ja romanttisempaa: Apulannan tapaisten bändien kohdalla puhuttiin “rakkauspunkista”. Tyylilajilla oli tietysti juurensa 1970-luvun lopun uudessa aallossa.
Apulanta ja Tehosekoitin hoitivat uransa rakentamisen aivan eri tavalla kuin 1990-luvun taitteen bändisukupolvi. Ne eivät hankkiutuneet ison levy-yhtiön suojiin heti tilaisuuden tullen, vaan toimivat jääräpäisen omaehtoisesti. Lisäksi tekemistä leimasi melkoinen määrä anarkiaa ja provokaatiota, joka saattoi kohdistua yhtä hyvin puristisiin punk-piireihin kuin valtavirtamediaan.
Esimerkiksi Apulanta käytti Ylen televisioituun listaohjelmaan päästyään tilaisuutta hyväkseen ja haukkui koko ohjelman. Musiikkilehtien haastatteluissa annettiin räväköitä lausuntoja muista yhtyeistä ja puhuttiin tarkoituksella totuuden vierestä.
Tällainen ei tietenkään ollut ennenkuulumatonta, mutta harva sitä 1990-luvun lopussa samassa mittakaavassa harrasti – sitä paitsi CMX:n kaltaisten vanhempien nimien lausunnot olivat tuossa vaiheessa jo melko maltillisia.
Apulanta ja Tehosekoitin kasvattivat fanipohjaansa kaikessa hiljaisuudessa useamman vuoden, mutta lopullinen läpimurto tapahtui vuoden 1996 paikkeilla. Molemmilta yhtyeiltä se vaati taitavan julkisuuspelin lisäksi musiikillisen linjan kiteytymistä ja vastaansanomattomia hittibiisejä, joista tuli tärkeä osa aikakauden teinien sukupolvikokemusta.
Mitä musabisnekseen tulee, Levy-yhtiö otti nopeasti eräänlaisen markkinahäirikön roolin. Muistettavin tempaus oli kymmenen markan singlen lanseeraaminen loppuvuodesta 1996 Apulannan Anna mulle piiskaa -julkaisun myötä. Seuraavien parin vuoden aikana molemmat yhtyeet nousivat toistuvasti listakärkeen näillä halvoilla pikkulevyillä.
Ajatuksena oli, että tavanomainen cd-single oli aivan liian kallis tuote sisältöönsä nähden, mistä syystä koko formaatti olikin Suomessa melko marginaalinen. Analyysi oli oikea, sillä Levy-yhtiön singlejä kaupattiin parhaimmillaan kymmeniätuhansia, ne roikkuivat listalla kuukausia ja soivat jo pelkästään tämän takia viikoittain radiossakin, mistä ei voinut olla ainakaan haittaa tuottoisammalle albumimyynnille.
Vuonna 1998 Apulanta oli Suomen suurin rockyhtye siinä missä Don Huonot edellisenä syksynä. Se ylsi albumikärkeen kokoelmalla alkuvuodesta ja Aivan kuin kaikki muutkin -neloslevyllään syksyllä – näin siitä huolimatta, että jälkimmäisen tuotoksen kappaleita ei vaivauduttu nimeämään. Välissä kesäkaudella Teit meistä kauniin -single hallitsi omaa tilastoaan loputtomalta tuntuvan ajan, ja syksyllä Apulannasta julkaistiin myös kirja.
Tehosekoitin.
Tehosekoitin ei saavuttanut varsinkaan albumimarkkinoilla samanlaista menestystä, mutta se taas eteni musiikillisten oivallusten saralla huimin harppauksin.
Edellisvuotinen Köyhät syntiset -albumi oli sisältänyt toimivaa, nuorekasta ja glam-vaikutteista rockia, mutta syksyllä 1998 ilmestynyt Varoittava esimerkki vei yhtyeen kitaristi-säveltäjän Matti Mikkolan visioiden ohjaamana moniulotteiselle retrotripille: levyn skaala yltää räävittömästä teinirokista pakahduttavasti orkestroituihin balladeihin ja peräti 14-minuuttiseksi paisuteltuun Luulen niin -päätöseepokseen.
Kriitikot olivat ihastuneita. Yhtäkkiä Tehosekoitin oli jotain aivan muuta kuin teinibändi, jota ei tarvinnut ottaa aivan vakavasti.
Varoittava esimerkki oli syyskauden kenties hehkutetuin suomenkielinen rocklevy ja hyvin linjassa vuoden 1998 nousujohteisen tunnelman kanssa. Tehosekoitin kelpaa toki myös hyväksi esimerkiksi siitä, miten “suomirock” alkoi näihin aikoihin käydä yhä hämärämmäksi käsitteeksi.
Poko Rekordsin kokoelmillakin se näytti tarkoittavan melkein mitä tahansa suomeksi laulettua poppia tai rockia. Monet uudet tekijät eivät olleet sidoksissa mihinkään traditioon. Kalle Ahola oli varmasti kuunnellut Alankonsa, mutta Jonna Tervomaan tai Matti Mikkolan musiikilliset juuret olivat aivan toisaalla.
Vuonna 1999 tapahtui kuitenkin eräänlainen klassisen suomirockin viimeinen vastaisku – ainakin viimeinen sellainen, joka johti kymmeniintuhansiin myytyihin levyihin.
Ultra Bra.
Vuosi 1999: Kultalevyjä ja kunniaa
Tuon vuoden kevätkautta hallitsivat hartaasti odotetut seuraajat kahdelle syksyn 1997 menestysalbumille. Don Huonojen Tähteä vielä huomattavasti suuremmaksi menestykseksi osoittautui Ultra Bran kolmoslevy Kalifornia.
Helsinkiläisorkesteri oli noussut Kroketti-levynsä myötä nokkimisjärjestyksen kärkeen. Sen lukuisat klassikoiksi osoittautuneet kappaleet tulivat ihmisille tutuksi vähitellen, kuukausien mittaan. Niillä ei oikeastaan ollut juuri lainkaan tekemistä minkäänlaisen suomirockin kanssa, mutta osaksi suomenkielisen, ajattelemaankin pistävän musiikin nousukautta ne tietysti hahmottuivat.
Kalifornialla klassisen suomirockin piirteitä on jo hieman enemmän. Esimerkiksi Kirjoituksia, raskaalla rock-poljennolla kulkeva laulu, jossa luetaan teinivuosien päiväkirjoja, kurkottaa siihen suuntaan. Ulta Bra oli silti omanlaisensa ilmiö, joka ei kenties kuulu kovin luontevasti tähän yhteyteen.
Sen ylivoima kevään 1999 myyntilistoilla tuntuisi kuitenkin liittyvän edelleen optimistiseen ajanhenkeen, jota vastaan Don Huonot taas oli ryhtynyt haraamaan. Ultra Bran lauluissa oli haikeimmillaankin jotain uuden, nousevan sukupolven itsevarmuutta ja joukkovoimaa. Ironista tietysti, että yhtyeet tulivat samoista Kallion lukion piireistä.
Maija Vilkkumaa.
Opinahjon merkitys vuosituhannen vaihteen musiikkikentälle vain kasvoi, kun siellä niin ikään samoihin aikoihin opiskellut Maija Vilkkumaa teki läpimurtonsa sooloartistina kesällä ja syksyllä 1999.
Hän oli tehnyt kaksi albumia Tarharyhmä-yhtyeen kanssa vuosina 1993–94: ne herättivät huomiota musiikkilehdistössä, mutta bändin kohtaloksi koitui olla yksi niistä Epe Heleniuksen monilukuisista kiinnityksistä, joita edes hampaat irvessä mainostaminen ei nostanut kunnon suosioon.
Vilkkumaa piti mietintätauon musiikista, ja kun hän palasi sooloartistina Warnerin suojissa, oli paketti alusta lähtien kasassa. Ensisingle Satumaa-tango soi kaikkien 1990-luvun suomirock-hittien tapaan lähinnä Radiomafialla, mutta kesällä 1999 kanavan kyky tehdä hittejä oli ehkä vahvimmillaan.
Satumaa-tango on sitä paitsi niitä biisejä, jotka jäävät kertakuulemalta kenen tahansa mieleen. Se on tummasävyinen, dramaattinen ja terävän yhteiskuntakriittinen. Klassisen suomirockin patetian kuulee heti, mutta soundi on raskaampi ja vastasi 1990-luvun lopun rocknormeja.
Zen Cafe.
Samaan aikaan Vilkkumaan kanssa Mafialla soi muuan niin ikään läpimurtoaan tekevä yhtye, joka sekin päivitti suomirockia ajantasaiseksi. Zen Café oli tosin ollut jossain muodossa olemassa jo 1990-luvun alusta asti ja saanut levytyssopimuksen Warnerin kanssa ennen kovinta suomirock-nostetta.
Keväällä 1997 julkaistu, varsin kaukoröyhkämäinen Romuna-debyytti jäi vähäiselle huomiolle, eikä sitä vuoden kuluttua seurannut Idioottikaan noussut listoille. Tässä vaiheessa trio alkoi kuitenkin löytää omaa ääntään.
Laulaja-kitaristi Samuli Putro kirjoitti realistisia ja rehellisiä tekstejä, jotka kakkoslevyllä käsittelevät ennen kaikkea nuoren miehen hidasta aikuistumisprosessia ja tästä seuraavia parisuhdekonflikteja. Suosituimmaksi lauluksi tosin nousi varsin kirkasotsainen rakkaudentunnustus Todella kaunis, yksi niistä biiseistä, joista ei tule välitöntä hittiä mutta aikaa kestävä ikivihreä kuitenkin.
Putro tasapainoili patetian ja itseironian välissä tavalla, joka tekee hänen varhaisista teksteistään jotenkin epämääräisesti suomirockmaisempia kuin juuri kenelläkään aikalaisella, ehkä nimenomaan Vilkkumaata lukuun ottamatta. Molemmat tapasivat sitä paitsi sijoittaa biisit arkisiin, konkreettisiin ympäristöihin.
Tässä mielessä kyse oli paluusta suomirockin klassisiin ihanteisiin. Näissä teksteissä ei viljelty fantasiaa tai esoteriaa. Zen Cafélla oli riveissään jopa elävä linkki 1980-luvun kultakauteen, sillä rumpali Pete Parkkonen oli tuolloin vaikuttanut kulttibändi Keban riveissä.
Jos hän olikin pesunkestävä helsinkiläinen, tulivat Putro ja basisti Kari Nylander pohjoisesta pikkukaupungista Raahesta, ja tätä heijasteleva ulkopuolisuuden aura taisi sinetöidä yhtyeen kyvyn vedota suureen yleisöön.
Kesällä 1999 Radiomafian valloittanut läpimurtosingle Harri olikin koulukiusatusta pojasta kertova huipputarttuva biisi, jonka ivallinen kertosäe oli mahdollista tulkita väärinkin. Hittipotentiaalia kasvatti ajanmukainen discorock-komppi: tässä vaiheessa Zen Café alkoi kuulostaa tuotannollisestikin valmiilta listakärkeen.
Melkein sinne asti loppukesästä julkaistu Ua ua -albumi ylsikin. Se sisältää lisää lauluja teinivuosista pikkukaupungissa, mausteena joukossa jokunen omistushalun ja mustasukkaisuuden teemoja ruotiva ahdistava parisuhdebiisi.
Sen kanssa korkeista listasijoista taisteli Vilkkumaan Pitkä ihana leikki -esikoinen, ratkaisevasti Ua uaa romanttisempi levy, jonka tunnelmat yltävät Auringonpimennys-pikkuhitin euforiasta Salaa-biisin hilpeään anarkiaan ja Vähän ennen -helmen itsemurhamelodraamaan.
Vilkkumaassakin oli satiirikkoa, kuten suomalaisen rockunelman rajoille naureskeleva Tähti todistaa, mutta Putroon verrattuna hän tuntui riehakkaammalta ja miksei nuorekkaammaltakin. Pitkän ihanan leikin soundi on myös jossain määrin kevyempi kuin Ua uan, mutta tunnistettavasti 1990-luvun lopulta ne molemmat kuulostivat ja kuulostavat.
Kumpikin levy möi kultaa, mutta niiden tekijöille oli luvassa vielä suurempaa. Vilkkumaasta ja Zen Cafésta tuli 2000-luvun alussa muutamaksi vuodeksi uuden suomirockin aatelisia, joiden valtakausi kesti suunnilleen vuosikymmenen puoliväliin saakka. Mutta mitenkään kuvaavia esimerkkejä noiden vuosien suositusta suomenkielisestä rockista nämä kaksi eivät ole. Vähän yllättäen ja lyhyen murrosvaiheen jälkeen listat nimittäin valloitti suomenkielinen raskas rock.
Maj Karman kauniit kuvat.
2000-luvun alku: Raskaat, paatokselliset miehet
Yhden kehityskulun huipentumalta tuntui, kun YUP saavutti viimeisenä tämän artikkelin ykkösosassa käsitellyistä bändeistä albumilistan kärjen syksyllä 1999.
Yövieraiden jälkeen sen ei tarvinnut enää varsinaisesti yksinkertaistaa musiikillista ilmaisuaan, mutta melodiset heavykitarat, tarttuvat kertosäkeet ja aiempaa vakavammat tekstit tekivät Normaalien maihinnoususta bändin helpoimman levyn siihen asti. Silti sen debyytti listaykkösenä tuntui yllätykseltä.
Se, että Lauluja metsästä toisti tempun puolitoista vuotta myöhemmin, olikin jo täysin odotuksenmukaista. Viimeistään tässä vaiheessa vanhat fanit alkoivat napista Rakkaus on pesti hulluuteen -tyyppisistä, varsin konventionaalisista esityksistä, ja yritykset korjata kurssia alkuaikojen anarkistisempaan suuntaan johtivat vain vähittäiseen taantumaan takaisin kulttibändiksi.
Mutta samaan aikaan, kun YUP jätti hyvästejä valtavirralle, sinne ilmaantui nippu yhtyeitä, jotka ammensivat raskaasta musiikista aivan erilaisella ja huomattavasti tosikkomaisemmalla otteella.
Suomessa on tunnetusti rakastettu heviä siitä asti, kun hevi keksittiin. Varhaisemmassa suomirockissa se ei Popedan hard rock -variaatiota kummemmin kuulu, mutta 1990-luvun suomirock-polvessa vaikutti tekijöitä, jotka olivat klassisen hevin ohella ehtineet saada vaikutteita edellisen vuosikymmenen mittaan kehittyneistä äärimetallin muodoista. Metallivivahteita on tietysti CMX:nkin levyillä, mutta enimmäkseen kyse oli jonkin verran nuoremmista yhtyeistä.
Sukupolvien välinen ketju menee tässä hankalaksi seurata, sillä niin satakuntalainen Maj Karman kauniit kuvat kuin lappeenrantalainen Kotiteollisuus (käyttääkseni tässä bändien alkuperäisistä nimistä myöhemmin vakiinnutettuja asuja) olivat innoittuneet enemmänkin Sielun Veljien kuin 1990-luvun suuruuksien tuotannosta.
Nokkamiehet Herra Ylppö ja Jouni Hynynen ovat sitä paitsi käytännössä samaa ikäluokkaa kuin Yrjänä tai Martikainen. Vielä erikoisempi tapaus on Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, jonka johtohahmo on vain muutaman vuoden Ismo Alankoa nuorempi ja vaikutti jo aivan 1990-luvun alussa kulttiyhtye Lyijykomppanian riveissä. Suomenkielisen raskaan rockin nousun neljäs kärkinimi Viikate taas alkoi tribuuttiprojektina juuri Lyijykomppanialle.
Kyse onkin siis oikeastaan rinnakkaisilmiöstä 1990-luvun suomirockille, ei sen jatkeesta. Suomenkielinen, heviltä tai metallilta kuulostava musiikki vain oli vanhan vuosituhannen puolella lähtökohtaisesti marginaalissa. Sitä vierastivat niin suomirock-diggarit kuin metalliväkikin.
Pitkään toimineilla Karmalla ja Kotiteollisuudella kesti sitä paitsi vuosia saada levytysuransa kunnolla käyntiin ja edes nimensä jotenkin ymmärrettävään muotoon. Vuosi 1998 oli lopulta niillekin nousujohteinen, ja niin Karman Kaakao kuin Kotiteollisuuden Aamenkin saivat positiivista huomiota musalehdistössä.
Yhtyeiden tuolloisista faneista monet olivat varmasti samoja kuin CMX:llä tai YUP:lla. Raskaammasta muotokielestä huolimatta Ylpön sarkastisessa havainnoinnissa ja Hynysen teatraalisiin metaforiin käärityssä angstissa oli paljon tuttua noidenkin yhtyeiden kuuntelijoille.
Sen sijaan alkuvuodesta 1999 Lopunajan merkit -esikoisalbuminsa julkaissut Trio Niskalaukaus oli jotain aivan muuta. Sen varhaistuotannon keskeinen tematiikka pyörii ihmiskunnan yleisen typeryyden ja pahuuden ja aivan erityisesti ekokatastrofin ympärillä.
Rautiainen julisti sanomaansa haudanvakavana, ja nimeään isokokoisempi yhtye loi taustalle intensiivistä äänivallia, joka oli Sielun Veljien sijaan velkaa 1980-luvun lopun legendaarisille synkistelijöille, Mana Manalle.
Yhtyeen musiikki on ilmeisellä tavalla hevivaikutteista, mutta paatoksellisessa jähmeydessään täysin suomalaista. Ei ole ihme, että juuri Niskalaukaus vei suomenkielisen raskaan rockin valtavirtaan.
2000-luvun alussa kaikki mainitut yhtyeet kasvattivat suosiotaan, ja syksyllä 2000 esikoislevynsä julkaissut Viikate liittyi kerhoon oman rautalankaheviksikin kutsutun linjansa löydettyään.
Lopullinen ja peräti platinamyyntiin yltänyt läpimurto oli kuitenkin Niskalaukauksen alkuvuodesta 2002 julkaistu Rajaportti-albumi. Tässä vaiheessa Rautiainen oli laajentanut aihevalikoimaansa muun muassa alkoholismin, perheväkivallan ja muiden yksityiselämän kärsimysten kuvaamiseen. Musiikki oli entistä melodisempaa, oikeastaan iskelmällistä – ja tekstejä olikin saatu paitsi kaukana oman alueensa ulkopuolella operoineelta Jarkko Martikaiselta myös itseltään Vexi Salmelta.
Niskalaukauksen muusikot olivat kuitenkin hevimiehiä, ja Rautiaisen oma kaljupäinen hahmo huokui tylyä karismaa. Hänen näköisensä mies voi Suomessakin olla uskottavasti herkkä ja heikko, ja kaiken lisäksi hänet tiedettiin ammatiltaan erityisopettajaksi.
Niskalaukaus onnistui kulovalkeana levinneitä t-paitojaan myöten tasapainoilemaan heviystävällisyyden ja joka niemessä, notkossa ja saarelmassa vetoavan perisuomalaisuuden välissä. Kaiken lisäksi yhtye vei tekemisensä tappiin asti, eikä missään vaiheessa sortunut esimerkiksi positiivisuuteen. Näistä aineksista sen hetkellisesti valtava suosio rakentui.
Niskalaukaus myös kulki valitsemansa tien loppuun odotuksenmukaisen nopeasti ja hajosi vuoden 2004 Kylmä tila -albumin jälkeen. Sen sijaan edellisenä syksynä oman suuren harppauksensa platinasuosioon tehnyt Kotiteollisuus ei kadonnut mihinkään. Se jäi sitkeästi takomaan omaa rautaansa ja myymään levystä toiseen jalometallia hyvin samankaltaisilla raskailla valitusvirsillä, joiden uskonnollissävytteiset metaforat tuntuvat melko usein kiertoilmauksilta krapulalle.
Viikate.
Samoin Viikate on säilyttänyt tasaisen suosion kokematta minkäänlaista tarvetta hyväksi havaitun linjansa viilaamiseen. Hynyseen verrattuna Kaarle Viikate on sanoittajana kiinnostavampi jo siksi, että leikkii intertekstien avulla laajalla suomalaisella kulttuuritraditiolla, joka yltää Komisario Palmu -elokuvista Tankki täyteen -televisiosarjaan.
Viikatteen musiikki edustaa sitä paitsi myös avointa hatunnostoa iskelmälle, joka raskaan suomenkielisen rockin taustalla usein haamuilee.
Tässä joukossa nimensä myöhemmin lyhentänyt Maj Karma on aina ollut se outo lintu. Herra Ylppö on kaikkea muuta kuin se suoraselkäinen mutta sentimentaalinen suomalainen mies, jota Rautiainen edustaa, tai se itseironinen ja “räväkkä” mutta pohjimmiltaan tunteellinen äijä, jollaiseksi Hynynen mielletään.
Ylppö on arveluttava sluibaaja ja roolipelaaja, sanoittajana moniselitteinen, julkisena hahmona taipuvainen itseironian sijaan itsekorostukseen. Oikeastaan Karmalla ei joitakin puhtaasti musiikillisia tendenssejä lukuun ottamatta ollut mitään loogista sijaa suomenkielisessä hevibuumissa, joka nopeasti sulautui yleiseen valtavirran hevivillitykseen Lordeineen, Nightwisheineen ja hevikaraokeineen.
Lopulta Karma kuitenkin nousi valtavirtasuosioon vuoden 2006 melodisella ja teksteiltään aiempaa suoremmalla Ukkonen-levyllä. Kuinka ollakaan, tämän jälkeen se romutti asemansa riman alittaneella Salamalla ja vetäytyi sitten vuosien tauolle. Ylppö jatkoi kuitenkin menestyksekkäästi ylppöilyään metallivaikutteista vapaan Ihmiset-kokoonpanonsa keulilla. Nyt Ihmiset on puolestaan jätetty telakalle ja Maj Karma on aktivoitumassa.
Yhteenveto: Onko 2000-luvulla suomirockia? Onko sitä koskaan ollutkaan?
Kulttuurihistoriallisia kehityskulkuja on sitä vaikeampi hahmottaa, mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan. Voin siis olla väärässä väittäessäni, että 1990-luvun lopussa ja vuosituhannen vaihteessa koettiin viimeinen merkittävä suomirock-aalto.
Suomenkielistä heviä en laske samaan jatkumoon, koska sen noususuhdanne liittyi yleiseen hevibuumiin. Sittemmin suomirockia on joitakin kertoja yritetty käsitteenä elvyttää ja tuoda tähän päivään – viime aikoina on puhuttu esimerkiksi Pimeyden tai Pöllöjen tapaisten yhtyeiden “uudesta suomirockista”. Ja onhan meillä vaikkapa Olavi Uusivirta, joka on parhaimmillaan tuonut suomenkieliseen kitaramusiikkiin jotain aidosti uutta ja onnistunut samaan aikaan kumartamaan perinteille aina 1970-lukua myöten.
2010-luvun luonne täysin sirpaloituneena aikana tekee laajemmista buumeista kuitenkin epätodennäköisiä. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö suomenkielistä, enemmän tai vähemmän suomirockilta kuulostavaa musiikkia tehtäisi jatkossakin. Sitähän on tehty koko ajan. Tässä ei vielä ole edes mainittu vaikkapa PMMP:tä, joka toi kotimaiselle musiikkikentälle aivan uudenlaisen energialatauksen hevihuuman riehuessa kiivaimmillaan.
Mutta onko heidän loistava kataloginsa suomirockia? Onko sillä edes mitään merkitystä? Ei tietenkään.
Olen tässä nälkävuoden mittaisessa artikkeliparissa yrittänyt lähinnä purkaa omaa näkemystäni käsitteestä, jolla tuntui aikanaan olevan todellista sisältöä. Vielä vuosituhannen vaihteen tienoilla minä ja monet muutkin ajattelivat kuuntelevansa nimenomaan suomirockia, oli kyse sitten Juicesta, Alangosta tai CMX:stä. Tai Aknestikista, Vilkkumaasta tai Maj Karmasta.
Vaikka termi ei ole kuollut mihinkään, nykyään se tuntuu kuuluvan menneisyyteen.
Kesää 1999 ei saa takaisin, mutta onko se muistoissani kuuma suomirock-kesä silloin tehdyn ja kuunnellun musiikin takia vai vain siksi, että pääsin opiskelemaan Helsinkiin, istuin terasseilla helteessä, tein ystävieni kanssa unohtumattoman pyöräretken – ja kuuntelin kaiken tuon ohessa suomirockia?
Yli 60 000 merkin jälkeen kysymys tuntuu turhalta. Vastaus on tässä tekstissä, jos on.