Agenttimme Eurosonicissa, osa 3: millaisessa vedossa olivat suomalaisbändit Hollannin illassa?

Oskari Onninen välittää jälleen tunnelmat suoraan paikan päältä Hollannin festarikarkeloista. Eilinen keikkapäivä piti sisällään myös lukuisia kotimaisia bändejä. Kuinkas nuo yhtyeet siellä sitten eilen pärjäsivät?

Teksti ja kuva: Oskari Onninen

Eurosonic 11.1.2013
Groningen, Hollanti

Millähän tapaa sitä itseään voisi rangaista siitä, että raahautuu ulkomaille ja katsoo lopulta enimmissä määrin kotimaisia bändejä. Siis niitä, joiden perässä jaksaa harvemmin raahautua edes vartin matkan päähän. Surkeaa, kyllä.

Mutta ehkä verkostoitumisessakin on puolensa, ja must-see-sektori tuli kuitenkin hoidettua, joten horisen nyt jotain siitä, miten suomalaiset bändit soittivat ulkomailla.

Acid Symphony Orchestra oli lähinnä kiva kuriositeetti ja tilaisuus päästää Jori Hulkkonen leikkimään tekno-dj:tä oikeilla soittajilla. Mutta ennen muuta bändistä välittyi möhömahaisuus, internet-sukupolven edustajana olisin halunnut sitä, että hirvittävästä syntikkamäärästä olisi otettu aivan kaikki irti. Siis loputtomia pilpatuksia ja piipityksiä, kontrolloimatonta polyfoniaa ja hyperaktiivista äänimassaa. Nyt Acid Symphony Orchestran juju oli siinä, miten he soittivat, ei siinä, mitä he soittivat.

Suunnitelma nähdä Lau Nau kariutui jonon tukkimaan portaikkoon, mutta saman Grand Theaterin täydessä alakerrassa levyttämättömien kappaleiden ympärille settinsä rakentanut Rubik oli takuuhyvä. Muistan lukeneeni, kuinka bändiä taannoin kritisoitiin siitä, että Wasteland-hitin kertosäe kuullaan kappaleen aikana vain kerran. Juuri vastaavantyyppinen rakennekikkailu oli pääosassa myös bändin uusissa biiseissä, jotka ovat hyvässä mielessä ”vaikeinta” koskaan kuulemaani Rubikia.

Lisäksi uusista kappaleista on hieno huomata, miten Rubik on terävöittänyt sovituksellista vahvuuttaan. Radiohead-vertaukset kirvoittuivat alkujaan siitä, miten varhaisaikoinaan bändi loi tunnelmaa juuri vyörytyksillä ja painavilla liikkeillä. Nyky-Rubikin sydän on ilmavuudessa ja soitinten määrässä: bändi soi pahaenteisenä siksi, että sen kappaleet pysyvät näennäisen kevyinä, mutta samaan aikaan tapahtuu valtavasti.

Eilen listaamistani tavoitebändeistäni onnistuin näkemään Anna von Hausswolffin, joka soitti Stadtschowburg-lavalla, eli käänteisessä teatterissa (yleisö on teatterin lavalla, ja bändi soittaa permannolla) oli uskomattoman vaikuttava ja kaikkien odotusten veroinen.

Hausswolffilla oli mukanaan sähköpianisti, kitaristi, basisti ja rumpali, jotka tekivät Ceremony-albumin kappaleista levyversioita painavampia ja jopa post-metallisia. Soinnin punaisena lankana olivat Hausswolffin soittamat, fuugan ja dronen välillä vaihdelleet urkumatot sekä laulajan klassisen ihanteen mukaan soiva, voimakas sopraano.

Ei tuntunut minkäänlaiselta yllätykseltä, että katebushien sijaan Hausswolff on kertonut rakastavansa Earthia.

Se, että Hausswolff kuulostaa levyltä täysin kompromissittomalta, korostui entisestään kun näki sen latauksen, jolla hän esitti kappaleitaan. Jalat hakkasivat jatkuvasti lattiaa urkujen alla, pitkät hiukset liehuivat ja Hausswolffin ilmeistä näki, että hän eläytyi jokaisella solullaan.

Näen sieluni silmissä Hausswolffin esiintymässä ensi kesänä Flow’ssa Voimalan konsertissa. Tai siis olisi totaalisen ja absoluuttisen ja järjettömän ja mielipuolisen typerää, jos festivaali jättäisi tämän kortin kokeilematta. Hausswolff on täysin vastaanpanemattomasti genrensä kiinnostavin artisti maailmassa juuri nyt.

Katsoin maanantaina televisiosta Kovasikajuttu-dokkarin ja pidin siitä aivan suunnattomasti. Siispä piti mennä katsomaan, miten Satellite Stories toimii livenä. Mutta seurasi pettymys: jossain välissä hikiset rokkiäijät olivat muuttuneet lähinnä pikkukaupungin lukion ainoilta indiepojilta näyttäviksi tyypeiksi. Eikä se musiikkikaan ollut enää mitään hardcorea vaan lähinnä sellaista yhdellä kompilla hölkkäävää, varsin ankeaa indiepoppista. Kuka tässä huijaa nyt ja ketä? Ihmisiä paikalla silti piisasi.

Tietty tällaista työpajamusisointia pitäisi aina sympata jo yhdenvertaisuuden nimissä, mutta Satellite Storiesista tykkääminen ilman säälipisteiden antamista oli poikkeuksellisen vaikeaa. Tai siis niin vaikeaa, että lähdin ensimmäisen kerran hakemaan lisää olutta ennen ensimmäisen varsinaisen biisin kertsiä, koska tuntui fyysisesti niin hirveältä. Heivatkaa tuo Carlingsia ja Jack and Jonesia fuusioiva look sekä höpöhöpöindie helvettiin ja tehkää paluu farkkuliiveihin ja hardcoreen, niin rakastan teitä jälleen.