Tyylikkään kalseasta ja minimalistisesta synamusiikistaan tunnettu Boy Harsher -duo saapuu huomenna tiistaina Helsingin Kuudennelle linjalle. Massachusettsilainen, vuonna 2013 perustettu yhtye on kerännyt olennaisimmat vaikutteensa 1970–80-lukujen undergroundimmasta syntetisaattorimusiikista ja teollisuuskolinasta kuten Suicidesta, DAF:ista ja Yellosta.
Nykyiseen synapainotteiseen musiikkiin suhteutettuna Boy Harsherin utuisen soundin voisi sijoittaa jonnekin Chromaticsin ajohanskamusiikin ja Kedr Livanskiyn introvertin brutalistihuminan väliin.
Boy Harsherin dynamiikkaan tuo lisäväriä sekin, että kaksikko Gus Muller ja Jae Matthews ovat ainakin olleet myös pariskunta. Rumballe he kerkesivät pohtimaan, millaista on kiertää, seurustella ja erota ja pysyä silti bändinä kasassa. Sitä vastoin he eivät osaa antaa kovinkaan laajaa analyysia sille, miksi kaikki 80-lukuvaikutteiset synamusiikki-ilmiöt ovat erilaisia ”waveja”.
Kiertueenne osuu marraskuuhun, joka on ainakin Suomessa vuoden harmain, hämärin ja karuin. Onko marraskuu paras kuukausi musiikillenne?
Gus: Riippuu fiiliksestäsi. Jos koet olosi erityisen nihilistiseksi, suositten sellaisia biisejä kuin Motion tai Jerry. Mutta jos kaipaat hieman lämpöä ja optimismia, suosittelen biisejä Come Closer tai Lost.
Vaikka olette amerikkalainen yhtye, pohjaa musiikkinne paljolti eurooppalaisen synamusiikin perinteeseen. Musiikkianne on kutsuttu ”Berghain-musiikiksi” berliiniläisen klassikkoklubin mukaan. Esiinnyitte alkuvuodesta vihdoin tarunhohtoisessa Berghainissa. Millaista se oli?
Gus: Se oli suuri kunnia! Harmillisesti mitään kahjoa ei kuitenkaan tapahtunut. Yleisö oli hyvin kohteliasta. Suorastaan odotin enemmän irstailua.
Jae: Se on hyvin kaunis paikka. Siellä esiintyminen tuntui ihanalta.
Musiikkianne on kutsuttu kaikenlaisilla nimillä, useimmin ehkä ”darkwaveksi”. Sitten on kaikenlaisia muitakin 80-luvusta vaikuttuneita musiikki-”waveja”, kuten synthwave, chillwave ja vaporwave. Miksi kaikki 80-lukuhenkinen synamusiikki edustaa aina jotakin ”wavea”?
Gus: Eiköhän se siitä new wavesta lähtenyt. Joku on varmasti kirjoittanut aiheesta kirjankin.
Olette kokeneet yhdessä kaikenlaista sekä yhtyeenä että ihmisinä. Olette kertaalleen myös eronneet, ettekä ole olleet hetkellisesti edes puheväleissä. Miten pysytte silti bändinä kasassa?
Gus: On tärkeää asettaa rajat bändin ja henkilökohtaisen suhteen välille. Yritämme löytää aikaa myös itsellemme.
Jae: Kyllähän siinä suhteessa on kaikki, mitä voit kuvitella – se on intiimiä ja vaikeaa. Mutta kyllä se on samalla hyvin erityistä. Toisinaan ristiriidat voivat toki mennä aika henkilökohtaisiksi.
Musiikkinne on synkkää, ja käsittelette siinä äärimmäisiä tunteita ja olotiloja, kuten pelkoa, tuskaa ja menetystä. Silti teistä ei ihmisinä välity erityisen ahdistunutta tai varautunutta kuvaa, ja olette myös puhuneet tuntemuksistanne haastatteluissa melko avoimesti. Voiko teidänkin tapauksessa puhua taiteen ja musiikin tekemisen terapeuttisuudesta?
Jae: Mielestäni musiikissa kannattaakin eläytyä joksikin muuksi hahmoksi jos haluaa – ja etenkin tämän esittäminen keikoilla auttaa kanavoimaan näitä äärimmäisiä olotiloja. Pitää myös muistaa, etteivät nuokaan tuntemukset ole sinällään ”pahoja” tai ”vääriä”, pelkästään äärimmäisiä. Siksi haluankin olla ”hyvän” taiteilijan sijasta kiltti ja empaattinen.
Tässä vaiheessa varmaankin kaikki musiikkiinne vihkiytyneet tietävät, että sellaiset industrialnimet kuin Nine Inch Nails ja DAF sekä ohjaajat David Lynch ja Terence Malick ovat lähellä sydäntänne. Kertokaa seuraavaksi joku vähemmän tiedetty tai yllättävä inspiraation lähteenne!
Gus: Doom 1 vuodelta 1993 MS-DOSille! Rakastan sitä estetiikkaa, ja olen sämplännyt pelin soundtrackia useaan otteeseen.
Jae: Vanha kantri on ihanaa!
Mitä nimi ”Boy Harsher” tarkoittaa?
Gus: Se kuulostaa hyvältä. Siinä se!
Boy Harsher esiintyy Helsingin Kuudes linja -klubilla 26. marraskuuta.