Eikö mies saa enää sanoa mitään? Flow-festivaalin varmahkot tärpit

Onko kuudettatoista kertaa järjestettävällä Flow-festivaalilla tarjottavaa veteraanikävijöilleen? Joni Kling tutki ohjelmaa sillä silmällä.

Flow Festival järjestetään tänä vuonna kuudettatoista kertaa, ja myös yleisö (ainakin paikalle saapuva) on vanhennut sen mukana. Suuri osa vakiokävijöistä on tuossa ajassa kasvattanut itselleen mahan sekä parran. Kun Flow vielä vuosikymmen sitten täyttyi indierockista ja kitarabändeistä, on aika – vähintään festivaalien headlinereina – ajanut ohi näistä. Varttuneemman yleisön rock, tai sama genre kaksikymppisten kavereilleen kanavoimana, ei ole enää muutamaan vuoteen kuuluneet Flow-kiinnitysten pääprofiiliin, ja sen kanssa elettäköön. Jos Flow-veteraanina kuitenkin koet, että line-upista on poikkeuksellisen vaikeaa löytää mitään oman möhömieltymyksen kanssa vatsarasvan värähtelytaajuudella resonoivaa, kannattaa katsastaa ainakin nämä varmahkot vanhan sekä uusvanhan musiikin tärpit.

Tame Impala
La 10.8. klo 22.30 Main Stage
Kertaustyyleistä ammentavaksi rockbändiksi Tame Impala on muodostunut valtavirtayleisön parissa aivan tavattoman suosituksi festarinimeksi. Bändi tuntuu kymmenessä vuodessa kasvaneen hyvin loogiseen lopputulemaan, mutta oudointa mahdollista reittiä. Paitsi etteivät levykokoelmatkaan noudata koskaan kaavaa, ja Kevin Parker on äänilevynsä käynyt huolella läpi. Kun 2008 ilmestyneellä ep:llä esittäytyi niin rupuista ja hasardia hard rockia soittanut bändi kuin australialaisesta autotallista vain saattoi kuvitella löytävänsä, kesti kasvaminen Innerspeaker-albumin psykedeliapoppiin vain pari vuotta, Lonerism lisäsi mukaan elektronisia tekstuureja ja viimeisin albumi Currents lopulta r&b- ja diskovaikutteita. Tavallaan Tame Impala on tehnyt daftpunkit australialaisittain. Joskus olen kysellyt, mistä tulee maanosan rockbändien outo kyky pitää tahtia. Vastaus: Abba on aina ollut siellä ilmiömäisen suosittu. Myös Kevin Parker on fani.

Stereolab
Su 11.8.klo 19.30 Black Tent
Minulle on luvattu, että kymmenen vuoden tauolta palannut Stereolab tulee räjäyttämään sukat jaloista. Se on hauska ajatus. Vaikka yhtyeen on aina voinut hieman kliseisesti mieltää brittiläisen ja ranskalaisen kulttuurin fuusiokeittiönä, sen kolmas, yhtä tärkeä ainesosa oli aika. Stereolabin analogiretromaanikot kytkeytyivät tiettyyn nostalgisessa yleiseurooppalaisessa menneisyydessä sijainneeseen ”svengiin” ja silti avantgardeen. He olivat edelläkävijöitä verraten vaikkapa nykyisiin hypnagogisiin poppareihin, jotka haluavat 1980-luvun kalifornialaisen tukkahevin sijaan kuulostaa ja näyttää vain VHS-nauhalta. Lyhyesti sanottuna, 90- ja 00-luvun Stereolab oli yhtye, jota en koskaan todistanut livenä, mutta jota olisin luultavasti pitänyt liian coolina ja liian totisesti oikean estetiikan hiomiseen keskittyvänä ”nysväämis-groovena” – mutta raportit kertovat vuoden 2019 Stereolabin olevan jotain ihan muuta ja mietin, laitanko sukkia jalkaan ollenkaan.

Father John Misty
Su 11.8.klo 18.45 Main Stage
Eikö mies saa enää sanoa mitään? Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä hän ehkä voisi vain pitää turpansa kiinni, mutta Josh Tillmanilla on sanottavaa. Monessa keitetty indierokkari on vuodesta 2015 saakka luonut Father John Misty -aliaksensa alla musiikkia, jossa aito henkilökohtaisuus ja puhkiluettujen rockelämäkertojen kliseet sekoittuvat erikoiseksi karikatyyriksi laulunkirjoittajuuden jalustalle asettamisesta, maskuliinisista marttyyrirooleista, poliittisesta populismista ja yleisestä vaikeilusta. Painostavan painavat albumikokonaisuudet I Love You, Honeybear, Pure Comedy ja God’s Favorite Customer ovat onnistuneet karnevalisoimaan classic rock -kaanonin parissa kuluneiden vuosikymmenien aikana kaikkialla kaikunutta miesvoivottelun ääntä

The Cure
Su 11.8.klo 20.30 Main Stage
Flow’n synkistelijäsenioreiden tärppi numero 1! Olen kateellinen Cure-faneille heidän vannoutuneisuudestaan. Jos jotain yhtyettä saavutaan festivaaleille katsomaan vain ja ainoastaan kyseisen aktin vuoksi, on se Cure. Vaikka bändi olisi jo neljällä eri vuosikymmenellä useaan otteeseen livenä todistettu, on tilaisuus jälleen käytettävä. Cure-yleisön fanitus on monogaamista ja muistuttaa vanhoista hyvistä ajoista, jolloin oltiin joko Cure-leirissä tai Depeche Mode -leirissä. Cd-hyllystä löytyi koko Curen diskografia ja rariteetit, eikä mitään muuta artistia, ja vaatekomerossa tahi kammiossa roikkui mustia Cure-bändipaitoja tusina. Se on oikein. Ei yhtään oikeasti huonoa levyä urallaan julkaisseen bändin tuotannossa on perkaamista sunnuntai-illan päälavakeikalle, joka täytyy mieltää useamman ruokalajin ateriana: nautitaan keskittyneesti, maltillisella määrällä aperitiiveja, ilman filleriä.

Lue myös Jukka Hätisen tärpit kokeellisemmasta osastosta ja Joonas Kuisman katsaus festivaalin taideohjelmaan.