Mouhouksen toinen albumi Masennust & massii on ollut julkaistuna noin kuukauden päivät – perjantaina 21. lokakuuta ilmestynyt albumi striimasi viime viikolla kultaa. Tänä perjantaina levy laajenee deluxe-muotoon, kun striimauspalveluihin ilmestyy versio, jolta löytyvät albumin nimikkobiisi, sekä akustinen versio Karma-hitistä.
Ennen sitä Rumballa oli kuitenkin ilo syventyä yhtyeen kanssa perinpohjaiseen keskusteluun, jonka aikana Valentin eli Veikko Heikkilä, Van Hegen eli Janne Pajunen sekä Monako eli Miki Hankomäki kertoivat muun muassa koronapandemian aikaisista tuntemuksistaan ja kaikista niistä lukuisista dimensioista, joissa he levynteon aikana kävivät.
“Kappaleissa näkyvät ne mielentilat, jotka niitä tehdessä on ollut, ja kaikki niiden ääripäät”, Pajunen sanoo. “Lähdettiin nollasta, mentiin sataan, mentiin miinus sataan.”
“Provosoiminen on kivaa”, Heikkilä virnistää. “Suomessa ollaan niin nöyriä. Superstara-asenteen voi tehdä myös pilke silmäkulmassa, ei sen tarvitse olla sellaista ‘Joo mä olen maailman kovin äijä, mulla on muijia ja autoja’, vaan sen voi tehdä itselleen nauraen.”
“Mä en ikinä naura itselleni”, Pajunen sanoo ja saa muut repeämään nauruun.
Myös Hankomäki on yhtä mieltä siitä, että albumilla näkyvät niin korona-ajan epätoivot kuin lähivuosien onnistumisetkin. Pandemian aikana sosiaalisten kontaktien ollessa minimissä yhtye sai poikkeuksellisen paljon iloa yhteisistä studiosessioista.
“Studiolla tuli yleensä se fiilis, että vittu mä olen supersankari kun pääsen tähän mikkiin”, Hankomäki muistelee. “Piti muistaa myös pitää hauskaa.”
Tunnetilat pyrittiin Pajusen mukaan taltioimaan levylle suodattamattomina ja rehellisinä, jotta kokonaisuuden kulmia ei tarvitsisi liikaa hioa. Heikkilä lisää, että musiikkialalla tuntemukset ovat usein hyvin intensiivisiä, ja kultaista keskitietä voi olla vaikea löytää.
“Ensin sä olet festareilla neljä päivää putkeen ja sun ympärillä pörrää hitosti ihmisiä. Sitten sä menet himaan ja olet siellä tyhjässä kämpässä, korvissa tinnittää ja mietit että mitä tässä oikein tapahtuu. Kontrasti keikkaduunin ja arjen välillä on valtava”, Heikkilä pohtii.
“Kasvit ovat kuolleet ja ruoat homehtuneet jääkaappiin”, Hankomäki maalailee. “Takaisin arkeen siihen pieneen luukkuun.”
Joka tapauksessa yhtyeen yhteinen konsensus on, että artistin ei tule olla liian kohtelias.
“Kun on sitä mieltä, että on paras, siitä pitää sanoa, ja vastavuoroisesti kun on vaikeaa, silloin pitää angstata”, Pajunen korostaa. “Kyllä mä voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että meidän lyriikkamme ovat rehellisiä.”
“Rehellisiä mutta romantisoituja”, Heikkilä tokaisee.
“Niin, mutta ne tulevat oikeista tunnetiloista. Emme sano niitä asioita vain siksi, että ne kuulostaisivat siisteiltä, vaan ne kumpuavat aina jostain todellisesta”, Pajunen tarkentaa, ja muu yhtye nyökkäilee.
Mouhouksen saavutettua suurempaa suosiota Heikkilä kertoo sortuneensa välillä ajattelemaan tarpeettoman paljon muiden mielipiteitä, mutta yrittäneensä työstää itseään siitä irti.
“Jos sulla tulee joku hiton hyvä idea, josta sä olet haipeissa, ja mietit vartin päästä että enhän mä voi sanoa noin koska joku suuttuu, sä käytännössä tapat sen luovuuden, joka sai sut luomaan sen asian ensi tilassa.”
Vihtori Valkama
Hankomäki haluaa kuitenkin nostaa esiin sen, että Mouhouksen varhaisesta tuotannosta löytyy asenteita, joiden takana kolmikko ei enää voi seistä. Ratkaisuna bändi on keksinyt live-tilanteisiin uusia sanoituksia ja sensuroinut sopimattomia lauseita.
“Se on ollut enemmän sellaista nuoruuden tyhmyyttä, kun ei oikeasti ajatellut että niitä kappaleita kuuntelisi joku, tai että niitä tultaisi esittämään ihmisille”, Pajunen toteaa. “Me vain opettelimme räppämään ja hassuttelimme kokeilumielessä.”
Kysyttäessä esimerkkiä kappaleesta Heikkilä vastaa epäröimättä sekuntiakaan, ja muut alkavat nauraa.
“Hellafly! Se oli meidän ensimmäisiä biisejämme. Huomasimme jossain vaiheessa, että mitä helvettiä, sillä on miljoonia kuunteluja! Että okei, olisi ehkä pitänyt sanoa vähän eri tavalla jotain juttuja.”
Uudella levyllä yhtye pitää kuitenkin nimenomaan siitä, että aiheet vaihtelevat ääripäästä toiseen. Yksi nimensäkin mukaisesti hölmöimmästä päädystä oleva kappale on Tyhmä.
“Se biisi on hyvä esimerkki siitä, että halusimme säilyttää kappaleessa saman fiiliksen joka sen tekohetkellä oli. Silloin oli niin korostuneesti sellainen tyhmä-moodi päällä, ja kirjoitin oman verseni nopeammin kuin koskaan aiemmin”, Heikkilä muistelee. “Se oli ainoita biisejä, joiden julkaiseminen jännitti. Meidän A&R:mme Perttu Mäkelä oli kuitenkin sitä mieltä, että tämä on helvetin hyvä ja pitää julkaista singlenä, ja me taas mietimme, että oletko sä jumalauta tosissasi?”
“Emme alun perin aikoneet sisällyttää sitä levylle ollenkaan”, Hankomäki huomauttaa. “Mutta hän oli sitä mieltä, että se on suorastaan eeppinen. Mutta on kiva, että pääsimme tekemään yhden kunnon räppibängerin, jossa ei ole käytännössä mitään melodiaa.”
Albumin lopetuskappale Toinen jalka haudas taas käsittelee pelkoa siitä, että lopulta käy huonosti eikä mikään onnistu.
“Mulla on vahva kuolemanpelko, ja sitä mä käsittelen mun verseissä tuossa kyseisessä biisissä tai En muista sua -kappaleessa”, Hankomäki sanoo. “Tykkään pitää hauskaa, ja toivon etten ole vanhana pettynyt itseeni.”
“Ehkä kultainen keskitie löytyy sitten siitä kokonaisuudesta, joka muodostuu niin monista ääripäistä”, Pajunen kiteyttää.
Ääripäät näkyvät myös albumin tuotannossa, joka sisältää elementtejä niin housesta, rockista kuin räpistäkin.
“Sitten siellä on niitä fuusiobiisejä, joissa on vähän kaikkea. Se kuulostaa tosi Mouhoukselta”, Heikkilä toteaa.
“Tavoitteena on olla ehdokkaana Emma-gaalan jokaisessa kategoriassa, ja voittaa ne”, Hankomäki heittää.
Mouhous oli jo etukäteen päättänyt, ettei levyn nimi saisi olla sama kuin yhdenkään kappaleen, mutta kun Masennust & massii -niminen kappale syntyi, se tuntui vastustamattomalta valinnalta levyn otsikoksi.
“Emme kuitenkaan laittaneet Masennust & massii -biisiä digiversiolle, vaan teimme oudon stuntin ja ulkoistimme sen pelkästään vinyylille”, Hankomäki selittää. “Se on hämmentänyt jengiä, ja olemme saaneet viestejä, että nyt se biisi sinne digipalveluihin, että se on tyyliin paras kaikista.”
“Levyn otsikko merkitsee myös sitä, että more money, more problems. Ongelmat vain muuttavat muotoaan”, Heikkilä toteaa.
Albumilla toinen mouhousmainen elementti on pieni provosointi ja kärkkäys siinä, miten asiat ilmaistaan. Yhtye toteaa pysytelleensä tietoisesti samalla linjalla bändin alkuajoista asti.
“Kuten sanoin aiemminkin, provosoiminen on kivaa”, Heikkilä muistuttaa. “Nykypäivänä valloillaan on jopa liiallinen mielensäpahoittamisen kulttuuri, missä on hyvät ja huonot puolensa. On toki tärkeää, että isoja ongelmia käydään läpi, mutta Suomessa ihmiset nauttivat niin paljon muiden epäonnesta ja julkisesta tuomitsemisesta, että tuo mikä kuuluu meidän albumillamme on enemmänkin hyväntahtoista piikittelyä siihen suuntaan. Että ei tämä ole niin vitun vakavaa.”
“Emme tulleet silittelemään kenenkään päätä”, Hankomäki huomauttaa.
“Se on sellaista punk-asennetta. I hate Mouhous”, Heikkilä lisää.
“Vaikka kokeilisimme mitä genreä tahansa, uskon että se asenne tulee jäämään”, Pajunen toteaa.
Vaikka anteeksipyytelemättömyys toimii yhtyeen punaisena lankana, Heikkilä haluaa korostaa, että ketään ei kiusata ja heikompia pitää aina puolustaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö oikeita ajatuksiaan saisi sanoa ääneen.
“Jokaisen täytyy olla rohkeasti oma itsensä. Tietysti loukkaamatta muita”, Heikkilä sanoo. “Mutta ne ovat kuitenkin vain biisejä.”
“Emme ole täysiä kusipäitä, vaan hyvien puolella”, Hankomäki tokaisee. “Mutta onhan levyllä paljon muunkinlaisia biisejä. Esimerkiksi Vielki hengis -kappaleessa fiilistelen sitä, että tunnen olevani enemmän elossa kuin koskaan, elämä kohtelee mua hienosti ja kaikki tuntuu hyvältä. Siinä yksinkertaisesti leijutaan sillä, että vihdoin mä olen täällä ja olen ylpeä siitä.”
Nykyhetken ja positiivisten tuntemusten arvostaminen korostui yhtyeen mukaan koronapandemian aikana, kun kaiken menettämisen mahdollisuus tuli uudella tavalla näkyväksi.
“Oli syynä sitten korona, kuolema tai sota, tässä parin vuoden aikana on tuntunut siltä, että kaikki voi lähteä millä sekunnilla hyvänsä”, Heikkilä sanoo.
“Halusimme Vielki hengis -kappaleella viestiä sitä, että olemme vieläkin täällä”, Pajunen pohtii. “Vaikka emme pitkään aikaan päässeet keikoille, olemme vieläkin hengissä, teemme musaa ja nyt tietysti myös keikkailemme.”
Loppujen lopuksi kappale ilmentää kiitollisuutta siitä, että kaikki mahdollisuudet ovat edelleen avoinna. Heikkilä toivoo kuulijoiden pääsevän biisin avulla eräänlaisen oman elämänsä rokkitähti- ja superstara-asenteen äärelle.
“Ei sen tarvitse olla mitään glamouria tai rahaa, vaan kuka tahansa voi tuota kuunnellessaan olla innoissaan siitä, että ‘Mulla on hyvä fiilis ja valloitan koko maailman!’ Tämä on melankolinen maa ja kuuntelen itsekin paljon angstista musaa, mutta juuri siksi haluamme välittää kuuntelijoille sitäkin puolta, että olemme kaikki oman elämämme päätähtiä.”
Kun aiheeksi nousee se, kenelle albumi on kohdistettu, Pajunen muuttuu huomattavan hämmentyneen näköiseksi.
“Tämä on eka kerta kun ajattelen koko asiaa! En mä tiedä teemmekö sitä oikeastaan kenellekään. Teemme musiikkia musiikin takia.”
Vihtori Valkama
Kappaleita motivoi Mouhouksen mukaan ainakin halu keksiä menevämpiä biisejä keikoille, sekä into kokeilla jotain, mitä yhtye ei ole hetkeen kokeillut. Heikkilä pohtii keikkailun olevan sen verran itsestään selvä osa bändin toimintaa, että se näkökulma on kappaleita tehdessä mielessä lähes automaattisesti. Siksi koronapandemian tuomat muutokset elämään olivat yhtyeelle alkuun suorastaan järkytys.
“Tuntuu ihan absurdilta, että olemme olleet siinä parin vuoden takaisessa tilanteessa”, Heikkilä ihmettelee. “Oli aika tyhjä olo, ja sain itsekin diagnoosin ja jouduin hakemaan ammattiapua. Levy oli juuri tullut ulos ja pääsimme kiertueelle, ja yhtäkkiä kaikki mitä varten olimme tehneet töitä vietiin pois. Oli sellainen olo, että mitä vittua, ei mulla ole mitään tarkoitusta täällä maan päällä.”
“Kyllä se pysäytti”, Hankomäki myöntää. “Muistan sen päivän hyvin. Meillä piti olla levyjulkkarit Jyväskylän päässä, ja olimme juuri laittamassa hiuksia, siellä parturissa just käyty värjäämässä ja leikkaamassa tukat. Sitten siinä samalla katselee puhelinta, että ei helvetti, kaikki saattaa mennä kiinni. Se oli ihan uutta, että miten niin kiinni?”
Kesken jäänyt kiertue olisi toteutuessaan ollut Mouhouksen siihen mennessä suurin, ja buukattuja keikkoja oli valtava määrä. Kuitenkin jälkeenpäin tarkasteltuna yhtye toteaa, että pakotetussa keikkatauossa oli hyviäkin puolia. Vuosikausia kestäneen jatkuvan keikkailun jälkeen lepääminen tuli tarpeeseen.
“Mutta toisaalta sitä aikaa olla yksin omien ajatustensa kanssa oli ihan liikaa”, Heikkilä tuhahtaa. “Kun se oli sitä, että kaikki istuvat kämpillä päivästä toiseen tai dokailevat jossain Zoomissa, niin eihän se kenellekään hyvää tehnyt.”
“Joutui kyllä itsekin olemaan sen kaksi vuotta lukematta uutisia”, Pajunen sanoo. “Ei tehnyt hyvää.”
Suurin syy siihen, etteivät pandemia-ajan ikävät puolet päässeet lopullisesti ihon alle, oli Heikkilän mukaan se, että ympärillä oli tarpeeksi läheisiä joille jutella.
“Hyvä frendiporukka ja perhe ja tukiverkosto. Ei tarvinnut jäädä yksin.”
“Nyt tuli ihan kiitollinen olo siitä, että olemme tällä hetkellä tässä”, Pajunen toteaa.
Kommentin innoittamana Mouhous äityy muistelemaan kulunutta kesää, jonka aikana bändi veti uransa toistaiseksi suurimmat festarikeikat.
“Tuntui että hei oikeasti, me olemme ammattimuusikoita!” Heikkilä nauraa. “Me teemme tätä duuniksemme, me olemme ansainneet tämän, me ownaamme tämän! Ruissin vika slotti jossain törkeän isolla lavalla, ihan tukossa koko mesta. Silloin oli sellainen olo, että goddamn.”
Ennen loppukaneetteja yhtye haluaa erikseen huomioida levyä tekemässä olleita ihmisiä, kuten tuotantopuolelta löytyvää Kiroa, Mikko Tiaista ja Heviteemua, sekä albumin vierailijoita: Costeeta, Tippaa ja Heviteemua.
“Tuntuisi luonnottomalta pyytää joku vierailemaan levylle vain siksi, että se on joku iso nimi”, Heikkilä sanoo. “Siksi kaikkein siisteintä on, että olemme saaneet tehdä tätä hommaa alusta asti hyvien frendien kanssa, eikä ole tarvinnut tinkiä siitä millään tavalla. Kiitos myös levy-yhtiölle, että ovat antaneet meidän tehdä sitä mitä haluamme.”
“Levy kuulostaa nyt siltä miltä sen pitääkin kuulostaa”, Hankomäki lisää. “Ainakin itse olen todella ylpeä tuosta kokonaisuudesta.”
Vielä koronaan liittyen yhtye muistaa arvostaa sitä, että albumia oli ylipäätään mahdollista nauhoittaa parin viimeksi kuluneen vuoden aikana.
“Siinä vaiheessa kun Jyväskylä suljettiin, meidän piti Veikon kanssa tyyliin kaivaa jotkut tunnelit rajojen ali, että pääsimme Jyväskylään tekemään Jannen kanssa musaa”, Hankomäki virnistää.
Yhtäkkiä Heikkilä muistaa, että oli sellainenkin aika, kun Jyväskylässä asuva Pajunen tarvitsi Helsingin reissujaan varten virallisen lupalapun.
“Siinä oli jonoa ja portit ja poliisit pysäyttämässä ja koputtelemassa ikkunaan, että pitää näyttää jotain lappua, että mä menen töihin Helsinkiin”, Pajunen muistelee päätään pudistellen. “Oli vähän absurdi olo kyllä.”
Vaikka albumi on erikoisissa olosuhteissa syntynyt, Heikkilä sanoo olevansa tyytyväinen siihen, ettei kyseessä ole “korona-levy”.
“Siinä kuuluu ehkä sen ajan tuskaisuus, mutta se ei ole mikään siitä ajasta kertova. Se on ihan täysin Mouhousta, siinä on hauskoja tarinoita ja hauskoja viboja. Mutta olemme me kyllä välillä erikoista seuraa studiolla, sillä haluamme olla alusta loppuun biiseissä mukana, vaikka emme osaa kaikkia teknisiä termejä. Huutelemme sieltä, että tuon soundin pitää olla sellainen…”
“…oranssin värinen, laita vähän oranssia siihen!” Hankomäki nauraa.
“Nyt tehdään sellainen vihreä bassolinja…” Heikkilä jatkaa.
“Hyvä että Heviteemu on tajunnut meidän helvetin oudot selityksemme”, Hankomäki toteaa. “Mehän emme osaa tehdä siellä musaa, me osaamme vain huudella tyyliin näitä värejä. Tai että laita sinne biisiin joku loukkaantunut koira.”
“Flunssainen koira snareen”, Pajunen tarkentaa.
Joku haukahtaa.