Kolme yötä Flow-festivaalin alkuun! Aloitimme lähtölaskennan eilen Anna Brotkinin tärpeillä. Tänään suunvuoron saa Kimmo Vanhatalo, jonka tarjoamiin tärppeihin haetaan vauhtia 1970-luvun singer-songwriter-perinteestä.
Max Jury
Lauantai 12.8. klo 17.30 Bright Balloon 360° Stage
Niin kutsutuista singer-songwritereista eli laulaja-laulunkirjoittajista alettiin puhua 1970-luvun alussa. Tuolloin usein folkin parissa aloittaneet ja psykedeelisen rockin puutarhoissa seikkailleet artistit palasivat musiikillisiin perusasioihin ja siirsivät fokuksensa protestilauluista, kapinasta ja LSD:n vauhdittamasta sisäavaruuden kartoittamisesta omaan napaansa.
Tyypillinen esimerkki 1970-luvun laulaja-laulunkirjoittajasta on James Taylor ja hänen vuonna 1970 julkaistu kappaleensa Fire and Rain. Sillä Taylor laulaa melankolisen, mutta raukean musiikin tahtiin vakavista asioista, ystävänsä itsemurhasta ja omasta huumeriippuvuudestaan ja masennuksestaan.
Samalla hän laulaa sukupolvensa hämmennyksestä uuden vuosikymmenen aattona. “Been walking my mind to an easy time, my back turned towards the sun / Lord knows when the cold wind blows it’ll turn your head around / Well, there’s hours of time on the telephone line to talk about things to come / Sweet dreams and flying machines in pieces on the ground.”
Kokonaisuus on kuitenkin rauhoittava. Kuin halaus ja vakuutus, että kaikki tulee menemään hyvin.
Tyypillisimmillään 1970-luvun laulaja-laulunkirjoittajat tekivät musiikkia, joka kuulosti siltä, miltä Carole Kingin Tapestry-levyn kansi näytti. Siinä hieman boheemin näköinen kolmekymppinen nainen mietiskelee ikkunasta lankeavassa valossa. Kissa katsoo levollisena kameraan.
Kun kuuntelen 1970-luvun laulaja-laulunkirjoittajien musiikkia, ajattelen Simon & Garfunkelin The Dangling Conversation -kappaleen Emily Dickinsonia ja Robert Frostia lukevaa nuorta älykköpariskuntaa. Kuvittelen heidät aikuisina ja perheellisinä beigenvärisessä 1970-luvun olohuoneessaan. Ehkä he käärivät sätkän, laittavat James Taylorin Fire and Rainin soimaan ja muistelevat sen pehmeän ja surullisen musiikin tahtiin vain muutaman vuoden takaisia villejä ja vakavia vuosia.
Flow’n Bright Balloon 360° Stagella lauantaina esiintyvä parikymppinen Max Jury edustaa nykypäivän versiota 1970-lukulaisesta laulaja-laulunkirjoittajasta. Hänen musiikkinsa kuulostaa Jackson Brownelta, Elton Johnilta ja Leon Russellilta. Se on perinteistä, ehkä vähän konservatiivistakin, vakavan nuoren miehen musiikkia. Sellaisen, joka kuuntelee musiikkinsa kirpputoreilta ostetuilta vinyyleiltä ja lukee puistonpenkillä kulunutta Kultahattu-pokkaria.
Parhaimmillaan reseptillä syntyy kuitenkin hienoa musiikkia, sellaista, kuten Juryn kappaleet Great American Novel, Black Metal tai Little Jean Jacket. Näin yksinkertaisessa musiikissa ei voi turvautua tuotantokikkoihin, vaan sävellyksen, sanoitusten ja niiden esityksen täytyy seistä omillaan.
Sointujen, melodioiden ja sanojen avulla pitää onnistua tekemään henkilökohtaisesta universaalia. Tässä Max Jury onnistuu kiitettävän usein.
Lana Del Rey
Perjantai 11.8. klo 22.45 Main Stage
Parhaimmillaan 1970-luvun laulaja-laulunkirjoittajat tekivät kiehtovan myyttistä musiikkia. Siitä huolimatta, että he kirjoittivat omista kokemuksistaan, heidän laulujensa nuhjuiset motellit, kaupunkien kadut, aamuöiset sateet ja Pohjois-Carolinan aurinko maalasivat kuvaa mytologisesta Amerikasta. Siellä sydänsurut ja menneisyyden traumat saivat elämää suuremmat mittasuhteet.
Jos joku artisti on viime vuonna kuvannut Amerikan historian ja nykypäivän myyttejä, se on Lana Del Rey.
Del Reyn kappaleet ja videot vilisevät amerikkalaisen mytologian peruselementtejä kohtalokkaista filmitähdistä prätkäjengeihin ja asuntovaunualueista loputtomiin valtateihin, joilla villit, kauniit ja surulliset ihmiset etsivät itseään ja toisiaan. Del Reyn uran alkuvaiheessa kriitikot keskittyivät pohtimaan, oliko hän aito. Se oli yhtä absurdia kuin miettiä, onko kirjailija todella kokenut kirjansa tapahtumat tai näyttelijä samankaltainen kuin roolihahmonsa.
Ironista tietysti oli, että monet Lana Del Reyn kappaleet ovat hyvin henkilökohtaisia. Yhtä henkilökohtaisia kuin 1970-luvun laulaja-laulunkirjoittajilla. Jos vuonna 2014 ilmestynyt loisteliaan synkkä Ultraviolence kertoi väkivaltaisesta suhteesta, Del Reyn uusi levy Lust for Life on albumi, jolla elämä voittaa. Se on myös levy, jolla hän katsoo ensi kerran oman napansa ulkopuolelle.
Lust for Lifella Lana Del Rey laulaa Donald Trumpin hullun hallinnon alla kärvistelevälle kansalle. Kuten James Taylor aikanaan Fire and Rainilla, hän hieroo parantavaa salvaa epävarmassa maailmassa elävien kuuntelijoidensa haavoihin. ”Is it the end of an era? / Is it the end of America? / No it’s only the beginning / If we hold on to hope, we’ll have happy ending / When the world was at war before / We just kept dancing”, hän laulaa.
Lana Del Rey ei ole samalla tavalla perinteinen laulaja-laulunkirjoittaja kuin Max Jury, sillä hän on myös säihkyvä poptähti. Silti lopulta hän vastaa samaan tarpeeseen kuin laulaja-laulunkirjoittajat vastasivat jo 1970-luvulla. Sekä Del Rey että Jury tekevät henkilökohtaisista vaiheistaan kuuntelijoiden jakaman kollektiivisen kokemuksen ja auttavat ymmärtämään myrskyävää maailmaa.