Vuoden toisen kuukauden videoiden parhaimmiston koosteesta sattui muodostumaan varsin indiehomogeeninen kattaus. Onneksi kunniamaininnoista löytyy jotain poikkeavampaakin.
Teksti: Mikael Helenius, kuva: Pop Median arkisto
Melkoisessa nousujohteessa ja hullunmyllyssä on viime ajat viipynyt Justin ”Bonny Bear” Vernon. Indiepartanaama pokkasi muutaman tärkeän ehdokkuuden ja voitonkin Grammy-gaalassa, hieman kuin Arcade Fire aikaisempana vuonna. Parhaan kappaleen Grammy-ehdokkaana ollut Holocene julistettiin Bon Iver -artikkelissa yhtyeen parhaaksi videoksi. Islannin vehreässä jäisyydessä asustelevaa poikaa kuvannut video sai henkisen jatko-osan Towersista, joka ei aivan samalla tasolle yllä, muttei kauas jää.
Edeltäjän lailla Nabil Elderkinin ohjaama video sijoittuu Islannin sijaan Yhdysvaltojen Washingtonissa sijaitsevaan intiaanialueeseen. Harmaantuneen ja erittäin parrakkaan miehen mökin seinällä on kuva erinäisistä torneista. Hän nappaa yhden kuvan mukaisen, puusta punotun pikkutornin mukaansa, ja lähtee ajamaan kohti merenrantaa vehreän maaseutumaisessa miljöössä. Merellä on kyseisiä rakennelmia huimaavan kokoisina, ja on syytä olettaa näiden olevan miehen tekemiä. Yksi näistä kaatuu, ja mies veneestään sen mukana. Mitä tämä tarkoittaa?
Lyriikat ovat varsin moniulotteisia ja vaikeasti hahmotettavia, ja suoria viittauksia löytyy lähinnä nimen tornien merkeissä. Vanhus ja meri -estetiikkaa rikastuttavien rakennelmien merkityksien tulkintaan ohjaaja Elderkin on toivnut katsojan tuovan omia tuntemuksiaan mukaan. Luonnon armottomuus ihmisen rakennelmia kohtaan on aina säväyttävää, vaikka videon otanta siihen on jopa turhankin riisuttu ja pikainen. Holocenen tunnelmallisuuteen ei ylletä, mutta video on silti mainio.
Bon Iver – Towers (ohjaus Nabil Elderkin)
Luontolinjalla jatkaa lintubongari-indierockia soittava Shearwater, jonka tuorein levy Animal Joy on edeltäjiään helpommin lähestyttävä ja hyvin hieno levy. Breaking the Yearlings -video sijoittuu luonnonmuseoon, jossa komeaääninen nokkamies Jonathan Meiburg kuljeksii. Museon sisältö sekoittuu luontevasti kuvamateriaaliin elävästä luonnosta ja eläimistä, sek kummalliseen synteettis-Meiburgin kokoonparsintaan. Oleellisesti aito Meiburg lennähtää lentoon, ja aikansa nautittuaan maisemista löytää itsensä museon lasien tuolta puolen.
Artisti tarjoaa videolle selityksenä Rolling Stonen haastattelussa, kuinka hän halusi kuvastaa museon roolia narniamaisena porttina eksoottisiin paikkoihin. Ohjaaja Branan Edgensin ideasta tuli mukaan kauhuelokuvamainen lopetus, jossa Meiburg osallistuukin kokemukseen odottamaansa vahvemmin.
Happoiseksi äityvää videota loppukäännös pukee. Vaikka kappale ei suuresti säväytäkään (kuten You as You Were, yksi levyn ja alkuvuoden parhaista kappaleista), tuo video siihen kiinnostavamman otteen ja valjastaa hienon poljennan ryhdikkääksi kokonaisuudeksi.
Shearwater – Breaking the Yearlings (ohjaus Branan Edgens)
Flow’n kolmesta kovasta naiskiinnityksestä (Björk, Feist ja St.Vincent) on videollaan vakuuttamassa joukon nuorimmainen, St. Vincent, toiselta nimeltä Annie Clark. Oivalta Strange Mercy -levyltä jo aikaisemmin tehty Cruel-video vakuutti kepeällä hauskuudellaan. Cheerleader seilaa aavistuksen syvemmillä vesillä.
Videolla Clark on jättikokoisena ja posliinista tehtynä itsenään steriilissä museotilassa, jossa joukko ihmisiä tutkailee häntä katseillaan. Ilmeisen tukalassa asemassa oleva jätti-Clark yrittää paeta, mutta mureneekin palasiksi.
Kuvaston tematiikka yhtyy tiukasti tekstiin, jossa laulaja tuskailee identiteettinsä kanssa. Aikaisemmin muita miellyttäviä ominaisuuksia teeskennellyt kertoja ei enää halua jatkaa moista. Ihmiset katselevat kiinnostuneita Clarkin ponnisteluita. Ohjaaja Hiro Murai (joka oli myöskin tammikuun katsauksessa) kertoi Pitchforkin haastattelussa mieltyneensä museokäyttäytymisen kummallisuuteen. Ihmiset katselevat objekteja ilmeet tyyninä, mutta kokevat sisäisesti suuria omilla tahoillaan. Clarkin identiteettiongelmat ovat vapaata riistaa katsojien pohdintaan. Identiteettiin liittyvät asiat kuitenkin lähtevät miltei aina siitä, miten ihminen haluaa muiden näkevän hänet. Miten museokyttääjät tulkitsevat Clarkia?
St. Vincent – Cheerleader (ohjaus Hiro Murai)
Helmikuun ehdottomasti parhaasta videosta vastaavat jenkki-indiepopparit The Shins. Yhtyeen 20. maaliskuuta julkaistava Port of Morrow on ensimmäinen levy yhtyeeltä sitten vuoden 2007 Wincing the Night Awayn, ja ensimmäinen yhtyeen oman levy-yhtiön kautta julkaistava. Ensisinkku Simple Song on suorastaan erinomainen pop-kappale, jonka video käyttää lyhyen aikansa kauniin tarinan kertomiseen hauskasti ja yksityiskohtia tulvien.
Harmaantunut James Mercer on kuollut. Muistotilaisuudessa ovat läsnä lesken lisäksi aikuistuneet lapset, joita esittävät muut yhtyeen jäsenet. Mercer kertoo jättämässään videotestamentissa, kuinka jätti testamenttaamatta lapsilleen lapsuudenkotia, koska ”kukin teistä vihaa minua sielunsa kyltimin”. Sen sijaan isä kertoo piilottaneensa taloon dokumentin, jonka ensin löytänyt perii kaiken.
Toisistaan erilleen kasvaneista lapsista kehkeytyy säälimättömiä petoja, jotka taistelevat tiensä pitkin talon huoneita. Muistot lapsuudenkodista tuntuvat, ja kuvaan sekoittuvat muistot lapsuudesta. Visuaalisesti nykyhetki esitetään kylmän kolkkona, kun taas lapsuusmuistot ovat iloista väriloistoa.
Menneisyysmuistelo elää videolla vahvasti. Isä heiluu ympäriinsä vhs-kameran kanssa, ja parhaat sekä pahimmat muistot lapsuudesta ovat todistettu isän toimesta. Aikuistuneet (ja varmaankin kyynistyneet) lapset eivät keskinäisiä muistoja lämmöllä vaivaudu muistelemaan, vaan dokumentti täytyy löytää. Onneksi isä ohjaileekin ammattilaisen elkein tapahtumia post-mortemisti, ja lapset löytävät itsestään lämmön ja yhtenäisyyden tunnon.
Nostalgia lapsuuteen harvoin oikeasti kohdistuu niihin pieniin detaljeihin ja muotituotteisiin (vaikka niitäkin on mukava muistella), kuin lapsuuden huolettomuuteen ja hyvän perhesuhteen turvallisuuden kaipuuseen. Sisarukset löytävät lopulta toisensa uudestaan, kiitos velmuilevan isän. Onhan kuitenkin niin, että perhe on tärkeä.
Aikatasojen välillä pallottelu on taidokasta, ja detaljien määrä häikäisee. DANIELS-ohjaajaduon (Daniel Kwan ja Daniel Scheinert) meriiteistä löytyy vuodenvaihteesta 3D:nä tehty video nuorisosuosikki Foster the Peoplen kappaleelle Nintendo 3DS -käsikonsolin promootioon. Ainakin tämän perusteella kyseessä on näkemyksellinen ja hommansa tosissaan ottava kaksikko, jonka tekemisiä kannattaa pitää silmällä. Käy vaikka nettisivulla. Seuraa ajankohtaisempia ottamuksia duon Tumblr-blogista.
The Shins – Simple Song (ohjaus DANIELS)
Kunniamaininnat:
Bruce ”ettepä tiedä olenko vielä ironinen vaiko seestynyt setä” Springsteenin tuore levy kuulostaa hyvältä, ja We Take Care of Our Ownin videokin on varsin hieno. Kanye West jatkaa All of the Lightsin videolla aloittamaansa epilepsia-linjaa, ja Jay-Z:n kanssa tehdyn levyn kappale N**gas in Parisin video on melkoisen happoista kamaa. Jos kuitenkin katsot vain yhden rap-videon, anna sen olla anteeksiantamaton gangstapartasuu Rick Ross korkeatarkkuudella. School of Seven Bellsin video on musiikin lailla tunnelmallinen. Stam1nan video on aika tiukkaa tykitystä, eikä Hyrdellä taaskaan pysy vaatteet päällä (kts. Rumba 1/11).