Samu Haber: Forever yours
Tuomas Nyholm
Otava
Jos Sunrise Avenuen solisti Samu Haberin elämäkertateosta pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi tuo sana ehdottomasti viihdyttävä. Kuvaavia ilmaisuja olisivat myös mukaansatempaava, hauska ja raadollinen. Forever yours on kertomus uskomattomasta sinnikkyydestä ja päämäärätietoisuudesta unelmien edessä. Samalla se on myös tarina omaksi itseksi kasvamisesta musiikkimaailman tuotantokoneistojen pyörityksessä.
Haber ruotii teoksessa elämäänsä nostaen esiin sekä onnistumisia että virhearviointeja. Itseironinen, välillä jopa säälimätön omien tekojen reflektointi onkin kirjan parasta antia ja saa lukijan nauramaan ääneen kerta toisensa perään. Itsearviot on esitetty tekstissä usein siten, että jostain asiasta kerrotaan ensin asialliseen sävyyn ja vasta aivan kappaleen lopussa yhdellä ytimekkäällä virkkeellä paljastetaan, mitä mielessä on tuolla hetkellä todella liikkunut. Esimerkki tästä on kohta, jossa Haber kertoo Sunrise Avenuen ensimmäisestä suuresta haastattelusta Ilta-Sanomissa kuitaten siihen liittyvän mielentilansa lauseella: ”Mahduin juuri ja juuri Sanomatalon ovista sisään.”
Itsereflektion ohella huumori rakentuu teoksessa pitkälti myös henkilöiden ja tapahtumien pikkutarkan kuvaamisen varaan. Tarinoissa, kuten elämässä yleensäkin huomionarvoista ei ole vain se, mitä tapahtui ja missä järjestyksessä, vaan se, mitä tapahtumista jäi mieleen. Suurten linjojen sisällä teos onkin täynnä huomioita mikrotason seikoista: ihmisten reaktioita, sanomisia, vitsejä sekä välillä absurdejakin yhteensattumia; kaikkia niitä pieniä kohtaamisia ja muistoja, jotka muodostavat lopulta muistin suuremmat kokonaisuudet. Tekstin eläväisyyteen vaikutti toisaalta varmasti myös se, että kuuntelin teoksen Haberin itsensä lukemana äänikirjana.
Huumorin ohella teos on onnistunut myös kielenkäytön tasolla. Tekstissä on esimerkiksi sidottu taitavasti yhteen erilaisia teemoja rinnastusten avulla. Yksi tällainen kohta on kuvaus Haberin tuskaisista saksan kielen verbien opiskeluista The Voice of Germanya varten ja näiden opetustilanteiden vertaaminen lapsuudessa opeteltuihin, tai pikemminkin oppimatta jääneisiin, kitaransoiton arpeggioihin läänintaiteilijan opastuksella. Metafora on nerokas ja hauska juuri siitä syystä, että se on niin osuva. Ympyrä sulkeutuu.
Vaikka teos on ennen kaikkea Samu Haberin elämäkerta, kulkee siinä luonnollisesti rinnakkaisena kertomuksena myös eräänlainen Sunrise Avenuen bändibiografia. Nämä kaksi tarinaa kietoutuvat toisiinsa jo siinä seikassa, että yhtye ja sen musiikki ovat olleet hyvin pitkälti nimenomaan Haberin henkilökohtainen projekti. Kuitenkin yhtyeessä on solistin lisäksi aina muitakin jäseniä. Sen vuoksi teoksen lopulla enemmän palstatilaa saava kiertue-elämän kuvaus saakin miettimään, että bändin yhteisistä sattumuksista olisi voinut kuulla etenkin teoksen alkupuolella vielä hieman lisääkin.
Pelkäksi monologiksi teos ei kuitenkaan jää, vaan ääneen pääsee myös esimerkiksi bändin muita jäseniä sekä levy-yhtiöiden edustajia. Näkökulmaerot tapahtumista tuovatkin kiinnostavasti esiin sen, ettei mikään muistin varassa oleva menneisyyden tapahtuma ole koskaan yksiselitteinen tai objektiivinen: ei ainakaan yhden henkilön kertomana. Näkökulmien ristiriitoja Haber pohtii itsekin paikoin teoksessaan.
Mutta koska kyseessä on nimenomaan kirja henkilöstä Samu Haber, tärkeimpinä nousevat esiin tietysti hänen omat kokemuksensa. Tavoitteena ei ole todistella, kuka on oikeassa, vaan kertoa se, miten Haber itse on asiat kokenut.
Ja se on jo yksi totuus itsessään. Kansien väliin painettuna taitavasti kirjoitettu ja viihdyttävä sellainen.
