Mun tapa pelata on Villegallen riimien mukaan JVG:n ”joku seitsemäs levy”. Karkea arviointi viittanee tuulisiin vuosiin: ensimmäisistä biisijulkaisuista on kulunut vain 12 vuotta, mutta levyjä on laskennallisesti tullut useammin kuin joka toinen vuosi. Edellisestä on kuitenkin yli kolme vuotta aikaa, joten vauhtia on tätä ennen piisannut.
Mun tapa pelata -albumi koostuu 12 kappaleesta, joista 6 on julkaistu etukäteen suoratoistopalveluissa sinkkuina. Ja jos tarkkoja ollaan, niin YleX taltioi yhtyeen live-vedon Pojatkin itkee -biisistä, joten täysin uusia biisejä albumilta löytyy enää 5. Nämä etukäteen julkaistut kappaleet tuovat metallia seinille ja varman ykköspaikan albumilistalta. Biisejä on striimattu yhteensä enemmän kuin monien artistien koko tuotantoa vuoden aikana. Se on toki JVG:n tapa pelata peliä ja taloudellisesti kannattavaa musiikkibisnestä.
Jo sinkkujen paljastama musiikkityylien voimakas vaihtelu saa pohtimaan mihin jäi böndivetoisempi JVG. Edellisen albumin uusia tyyliä esitellyt Ikuinen vappu oli paitsi jättimenestys, niin myös musiikillisesti erittäin mielenkiintoinen. Tätä samaa kuultiin vielä Liike on lääke -kappaleella, jolla samplattiin Verveä.
Pian JVG kuitenkin teki paluun vanhempaan soundiinsa lattarihenkisen Vamos-sinkun kanssa. Toki se näkyy radiosoitossa: jälkimmäistä biisiä on soitettu radiossa yli tuhat kertaa enemmän kuluneen vuoden aikana. Liike on lääke ei tälle albumille lopulta edes mahtunut, vaikka olisi paikkansa lunastanut.
JVG on kuitenkin JVG. Kenties siinäkin mielessä levyn nimi avaa myös sen musiikillista antia. Se sisältää vanhaa ja uutta. Amatimies ja Viikonloppu -jättihitit edustaa lehmänkelloineen ja bassoineen sitä Mustaa kultaa -ajan JVG:tä. Lokakuu on soundinsa puolesta lontoolaista housea kevyesti mukaileva tämän ajan luomus.
Jos albumilta lähtee perkaamaan todellisia täysosumia, niin sitä osastoa hallitsee Pojatkin itkee. Melankolisen kaihoisalla kappaleella vierailee Lauri Haav, joka sopii biisiin täydellisesti. Biisissä on niitä samoja elementtejä mitä Ikuisessa vapussa ja saa jälleen kaipaamaan vastaavaa bändisoittoa enemmänkin. Kappale kohoaa helposti yhtyeen parhaimman materiaalin joukkoon.
”Miks helkkaris itkin telkkaris ja taas koko Suomi hies”, VilleGalle räppää biisillä ominaiseen leikkisään tyylinsä sivaltaen opittuja normeja. On ihan ok itkeä, kunhan nyt katsoo missä ja milloin. Vai mitä Teemu?
Jutun alkupuolella mainittiin tämän olevan yhtyeen 7 levy. JVG on saanut uransa varrella paljon kehuja siitä, että on tuonut suomalaiseen sanastoon omia termejään ja hokemia. Toki tällä albumilla sama tapahtuu toisinaan myös toiseen suuntaan, kuten Onks paavil iso partsi -kappaleella.
Siksi Vessanpönttö -biisi tuntuu erikoiselta. Kappaleen viesti, elämää käsittelevä metafora kuuluu näin:
”Elämä on vessanpönttö. Tulee paskaa niskaan. Ja välil ollaan kusessa.”
Kenties se menisi jonkun säkeistön lomassa karkeasti kerrottuna nopeasti ohi, mutta kokonaisen biisin pyhittäminen vessanpönttö-metaforalle vaikuttaa riskiltä, jota ei olisi kannattanut ottaa. Vai haluaako joku soittolistaltaan soivan kappale, jossa Villegalle räppää ilmavaivoistaan.
Toki Jare muistaa mainita suolen toimintansa vielä erikseen Mun tapa pelata -nimikkobiisillä. Onhan se hyvä että suoli toimii, mutta ennen lohikäärmeet tosin sylkivät tulta, eivät vääntäneet. No ehkä kyseessä on kirjaimellisesti täytekappale, johon ei ole aivan kaikkia paukkuja ollut tarkoituskaan lataa.
Kokonaisuudessaan Mun tapa pelata sisältää hyviä ja ei-hyviä JVG-raitoja. Albumin formaatissa tyylit heittelee liikaa ja kokonaisuus kärsii.
Kaksikolta olisi mahtavaa kuulla albumi, jolla draaman kaarta rakennetaan huolella ja ylläpidetään totutun laadukkaan tuotannon kera. Sellaisten sanomien myötä, mitä tältä albumilta löytyvien Laiffii ja Pojatkin itkee -biiseillä kuullaan. Sitä yksi Suomen parhaimmista yhtyeistä ei ole vielä hienolla urallaan ehtinyt tehdä, vaikka katalogista löytyy oikein mainioita levyjä.
Tsekkaa alta valikoituja näytteitä ja albumi.