PME julkaisi eilen Kalle Kinoksen uuden albumin, joka kantaa nimeä 5.0. ”Mä oon albumi-orientoitunut ihminen, ja uutta on vaikea aloittaa, ennen kun aiempi on paketissa. Tämä on ensimmäinen PME-julkaisuni, ja jonkin sortin merkkipaalu urallani”, Kinos kommentoi levyä. 5.0 sisältää kymmenen kappaletta, joihin pidemmittä puheitta perehdymme nyt.
Ensinnäkin: 5.0 on monella lailla inspiroiva. Se osoittaa kunnianhimoisella ja vakaalla kädellä, mitä kaikkea räpin sisällä on mahdollista tehdä ja millaisille kiemuroille sen rajoja on mahdollista venyttää. Se saa aivonystyrät kihelmöimään ja aistit terävöitymään. Ei edes tarvitse olla allekirjoittaneen tapaan kekseliäistä lauserakenteista kiksinsä saava kielinörtti, jotta Kinoksen riimittely herättäisi ilahtuneen innokkaita tuntemuksia.
Räppinörteille albumi tosin tarjonnee hieman keskimääräistä kuuntelijaa enemmän tarttumapintaa, sillä Kinos pystyy tässä vaiheessa uraansa pelaamaan sellaisilla konkarin kikoilla, että siihen ei ihan yhdeltä istumalta kuka tahansa aloittelija pysty. Leikittely sanojen muodoilla ja merkityksillä virtaa vaivattomasti kuin Kinos kanavoisi jonkinlaista korkeampaa räppitietoisuutta. Biisit eivät kuitenkaan typisty pelkiksi teknisiksi voimannäytöiksi, vaan ne oikeuttavat olemassaolonsa myös sisällöllisesti.
Kinos kyllä tiedostaa kyvykkyytensä, ja tekee sen selväksi. Biiseissä reflektoidaan omaa asemaa artistina sekä henkilökohtaisella tasolla että hip hop -skenessä yleisesti, ja päädytäänpä välillä ottamaan laajemmassakin kontekstissa kantaa musiikkibisneksen suoraan sanottuna vastenmielisen epäpyhiltä vaikuttaviin lainalaisuuksiin. Levyn teemat eivät kuitenkaan pyöri pelkästään musiikissa, vaan Kinoksella on painava sanansa sanottavana myös esimerkiksi kapitalismin tuhoisasta vaikutuksesta. Yksittäisenä kappaleena on nostettava esiin Automaatti, sillä se on lumoavan, Kalifornia-Keken kädenjälkeä olevan biittinsä ja yllättävän syviin keloihin spiraalinomaisesti laskeutuvan pohdiskelunsa puolesta pysäyttävä.
Kuva: Tuukka Koski
Jos Kinoksen levylle luoma maailma on verbaalisesti monipuolinen, sitä se on asenneilmapiirinsäkin puolesta. Välillä ollaan niin reteää ja itsevarmaa takki auki kylillä huitelijaa, välillä taas nöyrän itsereflektion äärelle vastustamattomalla vilpittömyydellä laskeutuvaa rauhaisaa mietiskelijää. Yhdessä biisissä dominoidaan, toisessa ojennetaan kättä tartuttavaksi jokaiselle sitä tarvitsevalle. Hetkittäin Kinos on elämänkokemuksensa puolesta kiikkustuolin uumenista valistavia neuvoja huuteleva pappa, hetkittäin taas nuori ja nälkäinen pojankloppi. Levyllä riittää rosoa ja reunoja, mutta laadukkaan viimeistelynsä puolesta se valuu alusta loppuun kuin ihoa hyväilevä silkki.
Sitten, koska räppilevyn parissa ollaan, on aiheellista sanoa sananen biiteistä sekä levyllä vierailevista artisteista. Tässä tapauksessa se on aiheellista ihan jo siksikin, että ehkä hieman normaalia enemmän nämä kyseiset palapelin osaset kietoutuvat keskeiseksi osaksi kokonaisuutta. Kinoksen sylkemisen taustalle ei nimittäin voi heittää ihan mitä tahansa pitkäpiimäistä kamaa, minkä artisti tiedostaa itsekin: “Kaikki vierailijat tulivat hyvällä nälällä ja aivan helvetin kovilla säkeistöillä, mikä oli mulle hiton imartelevaa. Ne tiesivät kyllä, että jos ne lipsuvat, niin mä syön ne. Tosi kiitollinen kaikkien ammattitaidosta ja heistä ihmisinä. All pro -porukka, verset tulivat pyytelemättä, yskimättä ja sukkana sisään”, Kinos kertoo.
Tämä mainittu nälkä kuuluu lopputuloksessa. Olli Antonio soveltaa soolotuotannostaan tuttuja teemoja elämää nähneen vakuuttavalla perspektiivillä, Aina taas tekee tärkeän työn räppäämällä vetoavan sielukkaalla tyylillään yhdestä kaikkein tärkeimmistä aiheista, nimittäin koskemattomuuden ja kunnioituksen painoarvosta. Eevil Stöön, Silkinpehmeen ja Brädin lisäksi albumilta löytyy vielä Tarbash Luoti, joka vetää aivan suoraan maton jalkojen alta terävillä tyyleillään, jotka jättävät jälkeensä kaipuun kuulla kyseiseltä artistilta tulevaisuudessa lisää uutta tuotantoa.
Albumin tuotannosta vastaa pääosin Teemu “Tiedemies” Koskenoja, minkä lisäksi Tommi Pehmee sekä jo mainittu Kalifornia-Keke löytyvät kahden kappaleen takaa. Tuotanto on yksinkertaisesti sanottuna priimaa – se pysyy jatkuvassa vuoropuhelussa Kinoksen riimittelyjen kanssa, luoden niille joko kiinnostavaa kontrastia tai syventäen Kinoksen hahmottelemia tunnelmia.
Okei, eiköhän ole aika päättää tämä romaani tähän. Menepäs siitä kuuntelemaan levyä – se löytyy suoraan alta.