Kolumni: Euroviisujen ”edgelordit” närkästyttivät Instagramin

Kaikki suomalaiset eivät tykänneet Blind Channelista. Instagramin kotimaisessa meemiyhteisössä bändin meininkiä pidettiin muun muassa "ihan todella toksisena, oksettavana ja irvistyttävänä joka metatasolla". "Ongelmallista" yhtyeessä oli erityisesti sen tapa käsitellä mielenterveysongelmia.

AOP

Blind Channel sijoittui euroviisuissa kuudenneksi. Tai oikeastaan neljänneksi, sillä vain kansan mielipiteellä on väliä. Halusi sijoituksen lukea kummin päin vain, oli kyseinen saavutus Suomelle kaikkien aikojen toiseksi paras.

Jo etukäteishype oli niin meillä kuin Euroopan viisuyhteisössäkin kovaa. Lehdistö raportoi poikiemme Euroopassa vaiheista peri-isänmaallisella tarkkuudella, ja onnistuneen semifinaalin jälkeen itse pääministerikin hehkutti angstikoplan menestystä.

Vaikka kulttuurialan tilanne on lohduton ja korona vituttaa ihan kaikkia, niin onneksi nämä nu metal -jannut toivat iloa koko kansakunnalle! Taas elimme hetken yhtenäiskulttuurissa! Mörkö löi sisään! Poika saunoo! Hyvä Suomi! Torilla tavataan!

No, ainakin melkein. Instagramin meemisivuyhteisössä oltiin eri mieltä. Varauksettoman ilonpidon sijasta suomalaiset meemivaikuttajat hyökkäsivät porukalla Blind Channelin kimppuun.

(Tähän nopea tiivistys tietämättömille: viimeisen reilun vuoden aikana Instagramiin on syntynyt tiivis meemisivujen yhteisö, jossa nettihupailua käytetään yhä enemmän ja enemmän selkeän yhteiskuntakommentaarin välineenä.)

Miksi ihmeessä? Okei, bändi oli keskarinheiluttelullaan aiheuttanut näennäisen sovinnaisessa euroviisuprotokollassa hämminkiä, mutta kyse ei ollut nyt siitä. Enemmän Dark Side -viisun ”27 club, headshot / we don’t wanna grow up” -lasettelu sekä yhtyeen yleinen ”rock”-hönöily mediassa koettiin paitsi kiusalliseksi, myös ”vakavia asioita”, kuten mielenterveysongelmia ja itsetuhoisuutta, karnevalisoivaksi.

Kaikki paskaksi -niminen meemitili muotoilee varsin yksiselitteisesti: ”Tää meininki on ihan todella toksista, oksettavaa ja irvistyttää joka metatasolla.”

Joel Hokkaa tovereineen kutsuttiin jo klassikoksi muodostuneella määreellä ”edgelord”. Sillä suunnilleen tarkoitetaan tyyppiä, joka lausuu tai tekee raflaavia tai shokeeraavia juttuja vain reaktion saamiseksi. Runtua saivat paitsi angstikuvasto, myös hölmöt lausunnot haastatteluissa sekä ”rock”-estetiikkaa olennaisesti edustava, näkyvä kaljanjuonti – se näet nähtiin kovin lapsellisena teinimeininkinä (sitä vastoin Italian Måneskinin huumekohu herätti lähinnä huvittuneisuutta).
 

Reaktio ei tosiaankaan tullut miltään yksittäiseltä taholta, vaan eri meemisivut alkoivat mätkiä bändiä oikein olan takaa. On oma asiansa, kuinka tosissaan parjaamisen jaksaa ottaa, mutta diplomaattisesti voisi todeta, että kyllähän maailmaan puhetta mahtuu. Sentään bändi ”herätti keskustelua”!

Koska kolumnisti ottaa aina asiat tosissaan, niin esitetäänpä pieni diagnoosi: Voisi ajatella, että kohu sivusi viime aikojen muita taidekeskusteluja melko olennaisesti. Kyse näytti jälleen kerran olevan siitä, kuka saa taiteessaan kuvata mitäkin asioita ja millä tavoin.

Blind Channelin kriitikot olettivat, ettei bändin jäsenillä ole tarpeeksi omakohtaista kokemusta mielenterveysongelmista. Vain siksi he saattoivat heittää aiheesta näinkin kevytmielistä läppää. Tämän tulkinnan mukaan ”27 club” ja itsetuho nähdään Dark Sidessa vain ”coolina” rock-imagonrakennuksena, ei inhimillisenä tragediana – mitä se tosiasiallisesti tietenkin suurimmissa määrin on.

Samalla sattui kömpelö kulttuuritörmäys. Kun olemme viime aikoina nauraneet porukalla Archie Cruzin örvellykselle, tai ainakin kiusaantuneet siitä, oli tavallaan ymmärrettävää nähdä myös Blind Channelin rokkikukkoilu ainakin kevytversiona tuosta ummehtuneesta ”toksisesta” keikkabussikulttuurista, jossa päihdeongelma nimenomaan toi lisää karaktääriä, eikä tahrinut sitä.

Moinen jätkäporukan uho kyseenalaisine ”haiseeko tää sun mielestä kloroformilta” -läppineen pärjää huonosti modernissa internet-kulttuurissa (pahoittelut epämääräisestä määritelmästä, ”woke” tuntuu vain niin tyhjentyneeltä sanalta), joka suhtautuu esimerkiksi mielenterveyden ja elämänhallinnan haasteisiin huomattavasti painokkaammin. Meemisivut kritisoivat sitä, että bändi ei käyttänyt näkyvyyttään mielenterveysongelmatietoisuuden lisäämiseen, vaan tuhlasivat sen leuhotukseen ja kaljanjuontiin.

Toisaalta, eivätkö Euroviisut ole aina olleet melkoista Aku Ankka -musiikkia? Eikö kyseessä ole jo pitkään ollut liioitellun campin areena, joka esittää kaikista itseensä sulauttamista musiikkityyleistä alleviivaavan yliampuvia tulkintoja? Eikö ole täysin protokollaan sopivaa, että langanlaiha italialainen glam rock -bändi veivaa kitscheissä nahkarytkyissä, ja että suomalainen nu metal -bändi heiluttelee keskaria ihan vain keskarinheiluttelun ilosta – ja että Kalle Niemi kääntää tämän kaiken vain netissä kuvankaappauksina jaettavaksi?

Samalla tämä samainen ei-mihinkään-kiinnittyvä agstiestetiikka on juuri sitä, mihin kotimaisetkin isot levy-yhtiöt keskisarjan kiinnityksissään satsaavat. Kun miljoonia striimaavien Costeen, Heviteemun ja Lucasin itsesääliräpissä vaikerretaan ”kyynelistä”, ”vaikeudesta” ja ”tappavasta kosketuksesta”, kukaan tuskin kyselee heidän uskottavuutensa perään. Ja mitä muuta aidosti mielenterveys- ja päihdeongelmaiset Xxxtentacion ja Lil Peep musiikissaan tekivät kuin ihannoivat nihilististä elämäntyyliään?

Ja eikö nu metalkin ole aina ollut varsin pöljää camp-musiikkia? Tyylilaji lienee julistettu ”maailman huonoimmaksi genreksi” useammin kuin mikään muu. Sen ”lapsellista” keskarinheiluttelungstia vihattiin siitäkin huolimatta, että se aivan varmasti oli omiaan kanavoimaan silloisten nuorten ihmisten aitoa tunnemyllerrystä.

Nykyään entiset 2000-luvun alun nuoret suhtautuvat parjattuun musiikkityyliin lempeällä nostalgialla. Sen ansiosta Blind Channelkin pärjäsi.