Kolumni: Kaikkien aikojen paras rockbiisi

"Kaikki vaaralliset rockbiisit voi yhdistää niitä inspiroineisiin huumeisiin. Police Carista puuttuu heroiinin aiheuttama omaan kuoreen käpertyminen ja kokaiinin omahyväisyys, mutta siitä kuuluu amfetamiinin ulospäin suuntautuva kiiluvasilmäinen energia", kirjoittaa Miettinen. Kolumni on julkaistu Rumban numerossa 5/2015.

Miettinen.
Markus Paajala

Oli kolme mahdollista aihetta tähän kolumniin. En ole vielä valmis astumaan ulos oopperakaapista. Ja ketä kiinnostaa, kuinka Neil Young huijasi meikäläistä. Joten jäljelle jäi Larry Wallis.

Miten niin, kuka helvetti on Larry Wallis?

Larry-herralla on kulttibänditaustaa (Pink Fairies) ja legendaosastoa (Motörhead), mutta ennen muuta hänen maineensa perustuu yhteen singleen. Police Car -seiska ilmestyi jo vuonna 1977, mutta meitä on monia, jotka edelleen pitävät sitä kaikkien aikojen parhaana rockbiisinä.

Tai meitä oli. Tipi Järvinen, Rami Kuusinen ja Mika T ovat jo siirtyneet siihen yläkerran parempaan paikkaan, jossa Police Car soi päivittäin radiossa, tositeevee on tuntematon käsite ja kankkusta ei ole keksittykään.

Mikä tekee Police Carista niin ylivoimaisen? Siinä ei ole sinänsä mitään uutta. Mutta siinä on kaikki tarpeellinen. Mies ja kitara, Eddie and the Hot Rodsista lainattu rytmiryhmän eleetön biittii ja melodisesti rönsyilevä bassokuvio.

Simppeli ja selkeä sävellys, omaperäinen teksti. Larry Wallis ei ole maailman paras laulaja, mutta hänen lakoninen kerrontansa istuu tähän pakettiin kuin poliisin pamppu hipin jakaukseen. Am, C, G, D, F ja Em erinomaisessa järjestyksessä. Ja sitten se toisesta maailmasta oleva kitarariffi. Kuinka noin pienestä voi tulla niin paljon!

Police Car ilmestyi punkin aikaan. Punk tarkoitti usein totuttua kiperämpiä tempoja. Mutta kokenut Larry Wallis ymmärsi hillitä hevosvoimiaan, säädellä kaasujalkaa. Biisi hohkaa pidäteltyä voimaa, väijyvää uhkaa, välinpitämätöntä viileyttä. Kumpi herättää enemmän kunnioitusta: hysteerisellä vauhdilla ympäriinsä tempoileva mopo vai keskellä katua viileästi lipuva poliisiauto, josta huokuu yhtä paljon Jörn Donner kuin Amerikan swagger?

Kaikki vaaralliset rockbiisit voi yhdistää niitä inspiroineisiin huumeisiin. Police Carista puuttuu heroiinin aiheuttama omaan kuoreen käpertyminen ja kokaiinin omahyväisyys, mutta siitä kuuluu amfetamiinin ulospäin suuntautuva kiiluvasilmäinen energia, jota on tasoiteltu mustalla pohjoismarokkolaisella hassiksella ja kuorrutettu viinan tuomalla itseluottamuksella.

Larry Wallisilla on ollut ongelmia kaikkien edellä mainittujen myrkkyjen kanssa. Siinä määrin, että kun eräskin hämeenlinnalainen levy-yhtiö taannoin yritti jäljittää miestä yhteistyön merkeissä, tuli lähipiiristä tieto, että hyvänä päivänä Larry saa kengät itse jalkaan ja loistava päivänä pääsee kengät jalassa kotoaan ulos, mutta soittaminen saatikka levyttäminen ei onnistu.

Siltä pohjalta oli hyvä uutinen, että Larry Wallis ylipäätään pystyi tekemään ensimmäisen sooloalbuminsa Death in the Guitarfternoon vuonna 2002. Se sisältää varttuneen väsähtäneen version Police Carista.

1977-singlen B-puoli On Parole päätyi Motörheadin ohjelmistoon. Larryn seuraava single Leather Forever oli melkein yhtä hyvä. Julkaisujen välillä meni kymmenen vuotta. Siinä välissä Larry teki biisejä Dr. Feelgoodille ja tuotti Wreckless Ericiä.

Police Caria ovat versioineet Suomessa Balls ja Flaming Sideburns, maailmalla Members ja Sisters of Mercy.

– Kimmo Miettinen
Kirjoittaja kuuluu vuonna 1983 perustetun Rumban ensimmäiseen päätoimittajakaartiin.