Kolumni: Kriitikon vastuu ja muita koottuja selityksiä

"Kenelle kriitikko on loppupeleissä vastuussa? Lukijoilleen? Suurelle yleisölle vai marginaalille? Artistille, jota arvioi? Äidinkielelle? Isänmaalle? Jumalalle?", pohtii Jean Ramsay.

Grouper Temppeliaukion kirkossa
Mikael Mattila

Tässä taannoin vedin aamukahvin lisukkeeksi herneen nenään, kun suurehkon päivälehden arvostelija vertasi Anna von Hauss­wolffin levyarviossa tätä PJ Harveyhin. Sama toistui hieman myöhemmin toisen arvostelijan verratessa Grouperia Radioheadin Kid A -albumiin.

Aikani tuhahdeltuani ja sosiaaliseen mediaan vihapuhetta suollettuani menin vessaan, ja siellä katsoin peiliin: mikä minua tässä ärsyttää? Olisiko vika sittenkin minussa eikä pienessä tilassa vaativaa työtä miljoonien ihmisten katseen alla tekevissä kollegoissa?

Katsotaanpa asiaa objektiivisesti.

Tiettyihin artisteihin viittaaminen ärsyttää, koska ne tuntuvat olevan muottiin runnottua pikakirjoitusta tietynlaiselle tyylille tai musiikin alagenrelle.

Olet nainen, joka ei huokaile silmät räpsyen poikien ja rakkauden perään, vaan laulaa ja musisoi romuluisesti kuukautisverestä ja kuolemasta äänellä, joka on rujo ja mahdollisimman ei-feminiinen – PJ Harvey. Olet vaihtoehtomuusikko, joka tekee valtavirrasta poikkeavaa musiikkia, jossa laulu on niin epäselvää, ettei pääse selville laulatko sitruunan imemisestä vai mistä – Radioheadin Kid A.

Toki vuonna 2018 näissä sieppaa eniten se, että kumpikin referenssipiste on parinkymmenen vuoden takaa. Ne ovat yleistajuisuudessaan myös jotenkin halvan tuntuisia ratkaisuja; kliseitä, josta on tullut kliseitä juuri siksi, että niitä käytetään liian usein.

Alle tuhannen merkin tilassa kriitikko joutuu kuitenkin dilemman eteen: miten selittää mahdollisimman yleistajuisesti artisti kielellä, jossa 3–5 taivutusmuodoilla loivennettua deskriptiivistä adjektiivia vievät kolmasosan merkkimäärästä?

Vastaus on toki viitata mahdollisimman yleisesti tunnettuun artistiin, joka tulee hieman samalta suunnalta. Suurelle yleisölle tämä on hyödyllinen työkalu. Kapean sektorin asiantuntijat taas huokailevat ennakoitavan turhautuneesti.

Mutta onko siinä jotain väärää? Kenelle kriitikko on loppupeleissä vastuussa? Lukijoilleen? Suurelle yleisölle vai marginaalille? Artistille, jota arvioi? Äidinkielelle? Isänmaalle? Jumalalle?

No toki kaikille näistä, eikä oikeastaan yhdellekään yksinään. Kriitikko on loppupeleissä vastuussa kritiikin perinteelle – joka jossain määrin sisältää nämä kaikki – ja taiteelle itselleen. Parhaat kriitikot kirjoittavat musiikista sellaisella tavalla, että miltei kuulet sen, ja haluat kuulla lisää – ja sitten kun kuulet, niin et kuule musiikkia, vaan sen, minkä kriitikko siinä kuuli.

Arvion hienovireisyys on kuitenkin seurausta siitä, ammutaanko haulikolla vai leikataanko skalpellilla. Jälkimmäisessä tapauksessa potilas saattaa jopa jäädä henkiin – usein tämä juuri on skalpellilla leikkaamisen tarkoituskin. Pienet tarkat vedot palvelevat sekä lukijaa että arvostelun kohdetta, sillä ne eivät latista tai yksinkertaista – tee isoa aukkoa, josta elämä ja merkitykset valuvat ulos.

Kai tässä loppupeleissä on kysymys siitä, haluatko lukea lehdestä asioita jotka tiedät, vai asioista joita et tiedä. Itse muistelen vielä eräänlaisella kateudella sitä kokemusta, kun nuorena ihmisenä luin tästäkin lehdestä Roo Ketvelin arvioita. Puolet saattoi mennä yli hilseen, mutta sekin oli nautinnollista, sillä jos eivät termit tai käsitteet tai artistit olleet tuttuja, saattoi lähteä etsimään maailmasta oppia ja heidän musiikkiaan, ja sitä kuunnellessaan löytää sen, mitä kriitikko oli kuullut.

Nykyisin suoratoistopalveluiden ja alati taskussamme matkaavan tiedon maailmassa tämä on entistä helpompaa. Sen pitäisi vapauttaa ainakin musiikkikriitikot helposti ymmärrettävyyden ja yksinkertaistamisen ikeestä.

Olen aina pitänyt siitä, että kirjoittaja pitää lukijaa sivistyneempänä kuin mitä tämä ehkä on, sillä se antaa tilaa kasvulle ja oppimiselle. Lukijan aliarvioiminen taas usein johtaa päinvastaiseen.

– Jean Ramsay
Kirjoittaja on ex-levykauppias, epäonnistunut muusikko ja itsensä nurkkaan kirjoittanut kriitikko, eli kolminkertaista populaarimusiikin kuonaa.