Kolumni: Perttu Häkkinen – Muistellaanpa Andreas Baaderia

Muistamme tapaturmaisesti menehtynyttä muusikkoa, toimittajaa, kirjailijaa ja useimpien alojen erikoisasiantuntijaa Perttu Häkkistä julkaisemalla verkossa hänen Rumbaan painettuja kolumnejaan. Alla kolumni Rumban numerosta 18/2007.

Tatu Hiltunen

Tässä kuussa tuli täyteen 30 vuotta saksalaisen vasemmistoradikaalin Andreas Baaderin kuolemasta. 34-vuotias Baader, hänen tyttöystävänsä Gudrun Ensslin sekä RAF-ryhmän autonkuljettaja Jan-Carl Raspe löydettiin hengettöminä selleistään Stammheimin vankilasta 18. lokakuuta 1977.

Ensslin roikkui hirressä, Raspe ja Baader menehtyivät luoteihin. Kuuluisassa valokuvassa Baader rötköttää verilätäkössä puristaen käsiasetta. Ainoa kohtalokkaasta yöstä selvinnyt RAF:n jäsen, myöhemmin puukolla päästä jalkoihin rei’itetty Irmgard Möller, väitti verilöylyn olleen Saksan liittotasavallan tekosia.

Vaikka aiheen ympärillä lainehtivat salaliittoteoriat lähentelevät Palme-skandaalia, virallisen historiankirjoituksen kivitauluun on hakattu selitys joukkoitsemurha.

Lentokonekaappauksistaan ja pankkiryöstöistään kuulu Baader–Meinhof-ryhmä onnistui Marx-päissään luovimaan itsensä kansainvälisten terroristien raskaaseen sarjaan 70-luvun alkuvuosina.

Kansavaltaa ja ”sikojen kuolemaa” vaatinut rymyjengi onnistui luomaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita lähinnä Länsi-Saksassa, mutta ennen kaikkea he jättivät jälkensä länsimaiseen populaarikulttuuriin.

The Clashin Joe Strummer toi muotiin RAF-paidat, joita jälkipolvi toisensa jälkeen yhä kiikuttaa kotiin Lontoosta. Marianne Faithfull kirjoitti RAF:sta kappaleen Broken English, ja jopa The Auteurs -mies Luke Haines perusti yhtyeen nimeltä Baader–Meinhof.

Kotopoppimme kuuluisin RAF-referenssi on varmaankin SIG:n kappaleessa Ludwig van Beethoven, jossa Matti Inkinen valittelee, ettei kukaan ole ”kuullutkaan rock’n’rollista tai Ulrike Meinhofin kuolemasta”.

Musiikin ohella RAF:n saagasta on tehty lukemattomia kirjoja ja eläviä kuvia. Tämä on melkoinen saavutus pieneltä nuorisojärjestöltä, jonka body count ei koskaan kivunnut aikalaisryhmien ETA:n, IRA:n tai PLO:n tasolle. Tähän on selvä syy, sillä RAF oli überseksikäs ja Baader ja Ensslin euroterrorismin superpari.

Jos vertaamme muotivaatteisiin pukeutunutta Baaderia luolissa nukkuviin PLO:n aavikkokoiriin tai kuivattua turskaa mutustaviin ETA:n baskeripäihin, on kysymättäkin selvää, kuka kostutti opiskelijatyttöjen viivat. Baader oli häiritsevällä tavalla komea sosiopaatti, joka tapasi nimittää naisia ”nartuiksi”, huvitteli varastetuilla autoilla ja tykkäsi tuhopolttaa paikkoja.

Vannoutuneen marxistin poliittiset ajatuskulut olivat kohtalaisen hourupäisiä (entisen naisystävän mukaan tämä saattoi huitaista kerralla neljäkin happoliparetta), mutta solidaarisuutta ja tunteenpaloa häneltä löytyi sitäkin enemmän.

Kaiken muun lisäksi Baader oli myös rock’n’roll-ihmisiä, mistä todisteena hupaisa anekdootti vuodelta 1971: Amon Düül II -yhtyeen laulajatar Renate Knaup palasi kotiin yhtyeen Saksan-kiertueelta ja löysi vuoteestaan nukkuvan miehen. ”Mitä vittua! Kukas sinä olet?” Renate kirkui, kunnes tajusi miehen olevan unenpöpperöinen Baader.

Hiostavan tilanteen tasaannuttua (Baader oli aina aseistettu) kaikki kävivät yöpuulle, mutta aamulla düüliläisiä kohtasi uusi takaisku: Baader ja kumppanit olivat kunnon kommunistien tavoin sosialisoineet yhtyeen jäsenten tuoreet esiintymisvaatteet.

Itsepäistä ja äkkipikaista Baaderia voisi luonnehtia punk-liikkeen henkiseksi isäksi, sillä esimerkillään hän oli lanseeraamassa tee se itse -ajattelua eurooppalaiseen nuorisokulttuuriin. Jos kapitalistinen systeemi vituttaa, on turha kirjoitella lehtien yleisönosastoihin tai kituuttaa opiskelijapolitiikassa. Opettele rakentamaan palopommi ja räjäytä tavaratalo!

Kouluja käymättömän Baaderin yhteenotot eurooppalaisen intelligentsian kanssa istuivat myös sujuvasti punk-ideologiaan: Stammheimissa vuonna 1976 vieraillut vasurifilosofi Jean-Paul Sartre nimitti Baaderia ”uskomattoman typeräksi persereiäksi”.

Olipa Baaderin henkisestä kapasiteetista tai poliittisesta tiedostavuudesta mitä mieltä tahansa, rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että Baader on pop-ikoni, jonka raflaavuutta miespolvi toisensa jälkeen tulee palvomaan.

Ja kyllä, arvasitte oikein. Minulla on kaapissani kauhtunut punainen RAF-paita, jonka ostin Lontoosta, kun Baaderin kuolemasta tuli täyteen 20 vuotta.

– Perttu Eino Häkkinen
Kirjoittaja on Rotterdamissa asuva, muun muassa Imatran Voima -yhtyeeseen kuuluva useimpien alojen erikoisasiantuntija.