Kolumni: Perttu Häkkinen – Oikeus comebackiin

Muistamme tapaturmaisesti menehtynyttä muusikkoa, toimittajaa, kirjailijaa ja useimpien alojen erikoisasiantuntijaa Perttu Häkkistä (10.6.1979–12.8.2018) julkaisemalla verkossa hänen Rumbaan painettuja kolumnejaan. Alla kolumni Rumban numerosta 13/2008.

Tatu Hiltunen

Oikeusfilosofia on hyvin visainen ja kompleksinen viisaustieteen ala. Sen varjon alle eivät asetu ykskantaan juridiset ja oikeusteoreettiset kysymyksenasettelut, vaan itse koko oikeuden käsitteen ontologista todellisuutta luotaavat pohdinnat.

Perinteisesti oikeudet on jaoteltu positiivisiin ja negatiivisiin. Näistä ryhmistä ensimmäinen edustaa oikeutta johonkin, kun taas jälkimmäinen oikeutta jostakin.

YK:n ihmisoikeuksien julistuksen mukaan jopa rokuilla on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen. On silti kiistanalaista, onko heillä myös oikeus mielivaltaisten comebackien tekoon.

Viime aikoina on tiuhaan keskusteltu legendaarisen Smack-yhtyeen paluusta rähjärockin parrasvaloihin. Kiihkeään dialogiin otti osaa jopa yhtyeen entinen basisti Jimi Sero.

Seuraavassa suora lainaus hänen puheenvuorostaan Problems?-yhtyeen nettifoorumilla:

”Cheri ja Kinde sekosivat Smack In Your Face 1982–90 -levyn julkaisutilaisuudesta viime kesänä ja saivat pakkomielteen kasata bändin Smackin nimellä! Siis basisti, joka sai kenkää 22 vuotta sitten, koska ei kyennyt pomputtamaan sen verran mitä olisi pitänyt ja rumpali, joka on toiminut raksaäijänä viimeiset 20 vuotta! Pyysimme hartaasti Manchurian ja Ranen kanssa etteivät lähtisi moiseen, mutta turhaan…. Joka tapauksessa kysymys EI OLE legendaarisesta katurockbändistä, vaan turoilusta! Legendaarisen katurockbändin legendaarinen laulaja kuoli 12 vuotta sitten! Claude oli Smack!!”

Jimin tuohtumus on helppo ymmärtää, Smack ilman tavaramerkkimäistä keulakuvaansa on kuin Misfits ilman Glenn Danzigia.

Comebackien oikeusteoriasta väiteltäessä ei kyse tosin ole pelkästään esteettisistä dilemmoista, myös eettiset ongelmat ovat uudelleenlämmittelyissä alati läsnä.

Ajatelkaamme. Jos Jim Morrison todella oli The Doorsin sielu, kuten yleisesti väitetään, oliko oikein korvata hänet Ian Astburyn kaltaisella imitaattorilla?

Itse aiheutettu laattaan tuketuminen on tietenkin aina henkilön oma syy, mutta pitäisi yhtyekumppaneillakin sentään jonkinlaista itsesuojeluvaistoa olla. Ajatelkaapa vaikka, mitä murtomaahiihtoa AC/DC on ollut Bon Scottin jälkeen!

Aina ei musiikilliseen epäonnistumiseen tarvita tosin lautturi Kharonin kyytiä, sillä tietyt orkesterit kääntyvät vuosien saatossa irvikuvikseen ilman miehistönvaihdoksiakin.

Tähän surulliseen ryhmittymään voisi ainakin helposti lukea The Velvet Undergroundin ”legendaarisen” reunionin vuodelta 1993. Kolmesta Pariisin-keikasta koostettu MCMXCIII-albumi on selkäpiitä kylmäävää rämpytystä, vaikka Lou Reed omana itsenään yhä kovaa rockaakin.

Paluu parrasvaloihin ei aina ole kuitenkaan huono ajatus. Sain juuri todistaa omin lampuin, kuinka brittiläinen futulegenda Yazoo nousi neljännesvuosisadan jälkeen lavalle Barcelonan Sónar-festivaaleilla.

Orastava skeptisyyteni vaihtui liikuttuneeseen hurmioon tajutessani, että vuonna 1983 hajonnut yhtye kuulosti nykyhetkessä jopa paremmalta kuin klassikoiksi muodostuneilla levyillään.

Jäänviileä Vince Clarke seisoi tietokoneensa kanssa lavan keskelle pystytetyllä korokkeella kontrolloi valomyrskyn keskellä vellovaa yleisömerta. Tummaan pukuun sonnustautuneen Clarken pää oli ajeltu ja ilmeettömät kasvot syvien uurteiden peitossa. Alison Moyetin jäävuorimaisen jylhä ääni peitti megalomaanisen kokoisen konserttisalin hämärään huntuunsa.

Yhtye edusti elävänä kaikkea, mitä siltä sopi toivoa: se oli etäinen ja kylmä, mutta samalla satuttavan intiimi, ylhäisessä kirkkaudessaan pompöösi ja mahtipontinen, mutta suoraan synapseihin menevä.

Don’t Go -klassikon soitettuaan Clarke astui korokkeeltaan ja suuteli Moyetia suulle. Tuhannet käsiparit aaltoilivat pimeässä salissa kuutamoöisen kaislikon tavoin.

Huutomyrskystä ei ollut tulla loppua, sillä kaikki halusivat kertoa kaksikolle saman asian: Tervetuloa takaisin, teitä on odotettu!

Oikeus oli voittanut Barcelonan yössä.

– Perttu Eino Häkkinen
Kirjoittaja on mm. Imatran Voima -yhtyeen jäsen ja useimpien alojen asiantuntija.

Lisää Perttu Häkkisen kolumneja löytyy täältä.