Kolumni: Pop on palannut sinne, mitä se aluksi halusi vältellä – vanhempien levyhyllylle

On ok olla möhis, kirjoittaa Mikael Mattila.

27.11.2017

Missä olit, kun ensimmäisen kerran kuulit Joensuu 1685:n soittavan Bruce Springsteenin I’m on Firea?

Itse seisoin Tukholman Sergelin torilla elokuussa 2009. Loppukesän tihkusateessa koin hetken, jota itseäni karvaisemmat rocktoimittajat kutsuvat ”käpäytykseksi”: tunteessa oli sekä iloa että epäuskoista hämmennystä. En osannut arvata, että siihen aikaan trendikkääseen shoegaze-ulinaan ja krautrock-poljentoon mieltynyt indiebändi sulattaisi sydämeni versioimalla ”kulahtanutta” stadionrockia.

Missä olit, kun kuulit ensimmäisen kerran puhuttavan ”möhiksistä”?

Tästä en ole varma. Ymmärsin kuitenkin aluksi, että möhiksenä olemista tuli välttää. Se liittyi jotenkin aikuistumiseen ja paikalleen jämähtämiseen. Sanahan on jonkinlainen kiteymä ”möhömahasta”, ja mikäpä olisikaan parempi pysähtyneisyyden symboli kuin keskivartalolihavuus, tuo aikamme kansanterveydellinen riski.

Väitän silti, että Joensuu 1685:n Springsteen-cover oli yksi niistä hetkistä, jolloin minun sukupolveni alkoi hyväksyä sisäisen möhiksensä. Lopulta se hyväksyi sen niin perinpohjaisesti, että teki siitä kokonaisen vuosikymmenen peruskiven.

Esimerkkejä riittää: Bon Iverin kakkoslevyn muoviset ostaripianot, Ariel Pinkin pastellinvärinen kuvaputkipop ja Kurt Vilen raukeat kukkaisjamit. Tänä vuonna The War on Drugs on jatkanut kiitelyään jossakin Springsteenin, Bob Dylanin ja Tom Pettyn muodostamassa Bermudan kolmiossa. Thundercat teki vuoden definitiivisimmän aikuisrock-eleen raahaamalla samalle biisille 1970-luvun purjehduskenkämusiikin suurimmat hidalgot, Michael McDonaldin ja Kenny Logginsin.

Pop on tullut aikuiseksi jälleen. Jos viime vuosikymmenen tyylipaletti poimittiin virtaviivaisesta 1980-luvun synapop- tai postpunk-onnenpyörästä, on uusi sukupolvi kasvanut ulos erikoisuudentavoittelusta. Se on palannut sinne, mitä se aluksi halusi vältellä: vanhempien levyhyllylle.

Nykyään joka toinen lauluntekijä muistaa hehkuttaa Doobie Brothersin tai Fleetwood Macin soft rockia, tai vähintäänkin Springsteenin melodraamaa ja Steely Danin nokkeluutta.

Tämä ei kuulu vain sotkuisten kutrien suojista soittavien miesrokkareiden soundissa, vaan myös valtavirran popissa. Lady Gagan viime vuoden Joanne-albumia määritti takakenoinen aikuisrocksoundi, ja Miley Cyrusin uuden levyn sinkut kuulostavat vähintään yhtä aikuiselta.

Mennessään takaisin 1970-luvulle nykyinen lauluntekijäpolvi toimii suorastaan odotetusti. ”Aikuisrock” syntyi, kun 1960–70-lukujen taitteen lauluntekijät olivat saavuttaneet kaiken, muuttaneet maalle ja alkaneet kirjoittaa sisäänpäinkääntyneitä lauluja aikuisuudestaan. Heistä tuli möhiksiä.

Viime vuosien popkulttuuritrendit ovat noudattaneet samaa kaavaa. 2000-luvun tyylikirjon vastineeksi syntyi harmaiden t-paitojen ja anonyymien lippisten normcore, tavallisuutta ihannoinut trendi. Se pyrki samanlaiseen liiasta yrittämisestä luopumiseen.

Kun Mac DeMarco muuttaa 27-vuotiaana Los Angelesiin ja laulaa This Old Dog -levyllään omasta isästään, hän tekee saman kuin Neil Young tai Dylan aikoinaan. Hänestäkin tulee möhis, eikä se oikeastaan haittaa häntä saati hänen fanejaan.

Postmoderni nuoriso on aina estetisoinut menneisyyden. Se on hyödyllistä, koska sen tulokset ovat usein jännittäviä. Ajan myötä kasvanut tyylisuuntien kirjo antaa nykypäivän softrokkareille mahdollisuuden asettaa lähdemateriaali kontekstiinsa, jolloin lopputulos on väistämättä jotakin muuta kuin pelkkää pastissointia.

Siksi edellä listaamieni artistien musiikki ei olisi voinut syntyä minään muuna aikana kuin nyt. Se on yhtä aikaa niin itsetietoista mutta vilpitöntä.

Minusta siinä on möhiksenä olemisen ydin.

– Mikael Mattila
Kirjoittaja kuunteli Steely Dania ennen kuin se oli siistiä. Kirjoitus omistettu Walter Beckerin muistolle.

Lisää luettavaa