Kun feministinainen kirjoittaa musiikista, siihen suhtaudutaan helposti jo lähtökohtaisesti torjuvasti; taasko pitää nillittää, vaikka meillä on jo sannit, vesalat ja maraballsit?
Tämä voi tulla yllätyksenä, mutta olen todella sitä mieltä, että viime vuosina musiikkimaailmassa on otettu askelia kohti tasa-arvoa. Nainen jopa musiikintekijänä – ei vain esittäjänä – voi olla vakavasti otettava, vaikka onkin edelleen poikkeus. On jo yksittäisiä artisteja, joista kirjoitetaan muusikkoina eikä naismuusikkoina, eikä muusikon sukupuolta tällöin välttämättä edes nosteta otsikkoon.
Valitettavasti se ei kuitenkaan riitä, sillä enemmistösukupuolten välinen jakauma ei ole alan ainoa ongelma.
Suomalainen musiikki on edelleen ensisijaisesti valkoisten miesten tekemää. Tummaihoisia räppäreitä alkaa olla jo useampia, mutta sukupuolijakauma on genressä varsin tiukka. Iskelmän, heavyn, rockin ja vaikkapa punkin sisällä naisia näkyy varsin mukavasti, mutta rodullistettuja tai binäärisestä sukupuoliajattelusta poikkeavia taas ei juurikaan.
Usein jo pelkästään miesten ja naisten välistä jakaumaa perustellaan mielenkiinnolla: tytöt eivät soita saati sävellä, koska tyttöjä ei kiinnosta. Se ei kuitenkaan ole totta. Eräs artisti kertoi esimerkiksi juuri, että hänen räppikurssinsa sukupuolijakauma on 14–1 tyttöjen hyväksi. Leirin ikäryhmän edustajille roolimalleja ja tienraivaajia onkin jo ollut olemassa.
Viitisen vuotta toiminut Girls Rock Finland -rokkileiriyhdistys järjestää bändileirejä ja tapahtumia kannustaakseen tyttöjä, naisia, muunsukupuolisia sekä ei-binäärisiä henkilöitä tekemään ja soittamaan musiikkia. Vastikään järjestettiin samoin segmentoitu Niceday-tapahtumapäivä, jonka ohjelmassa oli muun muassa riimityöpaja ja Mimmit räppää -kollektiivin open mic.
Ideana tällaisessa nais- tai vähemmistöerityisessä toiminnassa on paitsi madaltaa kynnystä kokeilla uusia asioita, myös ylipäätään tunnustaa vääristynyt tilanne ja pyrkiä korjaamaan sitä lisäämällä kiinnostusta ja uskallusta. Tämän luulisi olevan hyvä asia myös niiden mielestä, jotka sanovat, ettei kukaan kiellä tyttöjä tekemästä musiikkia, jos se heitä kiinnostaa.
Yksi edellä mainitun Nicedayn järjestäjätahoista kertoi kuitenkin joutuvansa säännöllisesti selittelemään, miksi toimintaa on tärkeä suunnata vain tietyille ryhmille. Itse pidän säännöllisesti tasa-arvoon liittyviä ongelmia esillä blogissani, ja saan kerta toisensa jälkeen saman vastauksen: yhteiskuntamme on jo tarpeeksi tasa-arvoinen.
Tarpeeksi tasa-arvoinen, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan, ei kuitenkaan riitä.
Nais- ja vähemmistöerityistä toimintaa voi verrata sukupuolikiintiöihin, joilla pyritään tasaamaan epäsuhtaa jonkin ryhmän sukupuolijakaumassa. Yksi kiintiöiden ongelmista on sama kuin niiden tarpeellisuuden peruste: esimerkiksi työtehtävään tulisi aina voida valita siihen sopivin henkilö sukupuolesta riippumatta.
Tällä hetkellä tietyn ominaisuuden perusteella määräytyvät ryhmät tuottavat ja kuluttavat musiikkia keskenään: tytöt räppäävät ja käyvät rokkileireillä, rodullistetut käyvät pitkälti eri artistien keikoilla kuin valkoihoiset.
Samoin kuin missä tahansa kiintiöajattelussa, tyttöjen bändileirit tai vähemmistötapahtumat saavatkin olla vain välivaihe kohti tilannetta, jossa meidän pitäisi jo olla. Vasta kun naiset tai rodullistetut eivät ole musiikissa poikkeustapauksia, ollaan lähellä. Vasta kun transmies nostetaan otsikoihin ainoastaan musiikillisista ansioistaan, ollaan perillä.
Ainoa riittävä päämäärä on se, että yhtään tällaista tekstiä ei tarvitse enää kirjoittaa.
– Hanna Räty
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja, joka pelkää puluja.