Kun Linkin Parkin keulakuva Chester Bennington kuoli vajaat parisen vuotta sitten, tulin ajatelleeksi angstin paluuta.
Ensin vuosituhannen alun estetiikka oli tullut takaisin liekkipaidoissa ja kromisävyisissä kirjaimissa, etäännytettynä nostalgiana. Mutta sitten Soundcloudiin ilmestyi liuta ahdistuneita räppäreitä, jotka toivat takaisin vuosituhannen taitteen melodramaattisen nu metalin ja emon liki sellaisenaan.
Noin kuukausi Benningtonin poismenon jälkeen ilmestyi kaksi 2010-luvun lopun angstin kulmakiveä: Lil Peepin Come Over When You’re Sober Vol. 1 ja Xxxtentacionin 17.
Sitten ei mennyt vuottakaan, kun noidenkin parikymppisten teini-idolien urat katkesivat ennenaikaiseen kuolemaan. Peepin vei yliannostus ja X:n luoti.
Tutultahan tämä tällainen kuvio kuulostaa. Tänään 5. huhtikuuta tulee kuluneeksi 25 vuotta kaikkien rockuhrien patriarkan Kurt Cobainin kuolemasta.
Tangentti ei ole pelkästään yleisen kulttuurillinen: Lil Peep nosti grunge-legendan yksiselitteisesti oppi-isäkseen jo Cobain-nimisellä kappaleellaan. Hänen kuolemansa jälkeen internet täyttyi thinkpieceistä, joissa kahden ahdistuneen runopojan kohtaloita liimailtiin innolla yhteen.
“Grunge” siis eli valtavirran kukoistuskauttaan uudestaan, ainakin hetken.
Nyt siitä tuntuu olevan jo kovin pitkä aika. Sen johtohahmot eivät enää voi roikkua otsikoissa. Ilmiö yksinkertaisesti kuoli heidän mukanaan. Kaikki asiaan kuuluva likapyykkikin on jo käsitelty Xxxtentacionin ilmeisestä ihmishirviöydestä lähtien.
Perintö elää silti listoilla sitkeästi: Lil Peepin debyytti ja sen postuumisti julkaistu jatko-osa sekä Xxxtentacionin 17- ja ?-albumit ovat pysyneet Suomenkin virallisella listalla likipitäen julkaisuistaan saakka.
Tällainen ilmiöiden toisteisuus on toki kiinnostavaa. Emoräppäreiden nihilistinen ja itsetuhoisuutta glorifioiva estetiikka on kierrätetty liki sellaisenaan Cobainilta, Marilyn Mansonilta tai vuosituhannen taitteen nu metal -akteilta.
Ne ovat kaikki eräänlaista hyvinvoinnin ylijäämää. Sanoitusta niille tunteille, joita nousukauden aikana ei ehditty kokea. Rupinen ja haiseva grunge osoitti juppeina leveileville tukkahevareille, että tuo teidän juttunne on oikeastaan ihan paskaa.
Groteski emoräppi taasen muistutti Draken kaltaisia yläluokan ruikuttajia, millaista heidän hedonisminsa olisi, jos siitä riisuttaisiin kaikki glamour.
Grunge on nurinkurinen, suorastaan ideologinen ilmiö, joka kumpuaa kulttuurillisesta yltäkylläisyydestä mutta sosioekonomisesta ahdingosta. Se nostaa turvattuakin elämää elävien ihmisten eteen tarttuvaksi estetisoidun version äärimmäisestä turvattomuudesta.
Siksi me kauhistelemme, kun jälkikasvumme kuuntelee väkivaltaisen nuorisorikollisen tekemää itsetuhoräppiä.
Grungen ensimmäinen aalto heräsi Ronald Reaganin jälkeiseen krapulaan. Vuosituhannen taitteen angsti taas osui tilanteeseen, jossa länsimainen sivilisaatio yritti keräillä itseään WTC-iskujen aiheuttamasta shokista. Kolmannen kerran tämä paheellinen nihilistimusiikki heräsi eloon vuoden 2016 presidentinvaalien jälkeen.
Tämä kertoo Yhdysvaltain omituisesta kulttuuris-taloudellisesta vaikutusvallasta länsimaiseen kulttuuriin. Ennen 1980-lukua tällaista ilmiötä ei olisi voinut syntyä – yksinkertaisesti poliittista syistä. Aikojen muuttumisen ovat todistaneet taloudellisesti vuosikymmenen takainen pankkikriisi ja kulttuurillisesti Donald Trumpin valtakausi.
Kurt Cobainin itsemurha teki grungesta globaalin pahoinvoinnin vientituotteen. Se ilmestyy horisonttiin kummittelemaan aina laskusuhdanteiden aikaan, ja tuijottaa meitä seinälippuihin ja piraattipaitoihin tuherrettujen Cobainien silmistä. Ja tulee tuijottamaan jatkossakin.
– Mikael Mattila
Kirjoittaja on kuunnellut Nirvanan Nevermindin alusta loppuun yhden kerran.
