Kommentti: Mitä Cheekendistä jäi käteen?

Cheekin viimeistä keikkaa katsoi televisiosta yli miljoona ihmistä. Olihan se spektaakkeli, jollaista kukaan muu ei voisi Suomessa järjestää, kirjoittaa Jukka Hätinen.

Tomi Palsa

Cheekendiksi nimetty Cheekin jäähyväisviikonloppu on ohi. Käteen jäi ainakin höyryävä läjä kulttuurikritiikkiä, esimerkkinä Helsingin Sanomien konserttiarvio.

En edes lähde perustelemaan, kuinka posketon ensimmäisessä virkkeessä oleva rinnastus Kendrick Lamariin on. (Olisin vielä voinut sulattaa vertauksen vaikkapa Jay-Z:hin tai Diddyyn, mutta jotain tolkkua nyt!)

Teksti loppuu lauseeseen: ”Hänen valtaisalle suosiolleen on kumarrettava nöyrästi.”

Koko Cheekin ajan kirkkaimmassa valokeilassa 2012–2018 media on niellyt syötin Cheekin duuni-eetoksesta: suosio on tullut valtavalla työmäärällä ja ”vihaajat” ovat vain kateellisia. Hän on suosituin, joten pakko arvostaa.

Tällä logiikalla, Rumbaan kirjoittavaa Samuli Knuutia lainaten, elokuvatoimittajien olisi pitänyt polvistua Luokkakokouksen valtaisan menestyksen edessä, ravintolakriitikoiden pitäisi avoimesti ylistää Rosson kassavirtaa ja kirja-arvostelijat olivat kateellisia Juha Vuoriselle Juoppohullun päiväkirjan massasuosiosta.

Cheekin viimeinen konsertti veti Lahden mäkimonttuun 30 000 henkeä ja keräsi television ääreen Finnpanelin mukaan yli miljoona katsojaa. Tuotantonsa puolesta voidaan puhua spektaakkelista vailla omantunnontuskia – ei tällaista kukaan muu suomalainen artisti pystyisi järjestämään. Lava oli huikea, puitteet upeat, kahden ja puolen tunnin kesto alleviivasi Cheekin katalogin hittien tolkutonta määrää ja skriinillä nähdyt videot olivat niin överipompöösiä kuvastoa, että herra Tiihosen on osattava nauraa myös itselleen.

Nauraminen aasinsiltana jatketaan Cheekendin perjantain tarjontaan, radiojuontaja Aki Linnanahteen ohjaama Cheek – Kuka muka? -dokumenttiin. Se nimittäin oli naurettava, tällä kertaa vähiten dokumentin kohteen takia. Linnanahteella tuntuu olleen valmis muotti, johon hän on vain survonut materiaalia.

Useampi ”kriittistä äänenpainoa” tarjoavaa haastateltavaa puhuu siitä, kuinka mieltävät Cheekin humoristiseksi ja kenties hieman itseironiseksi hahmoksi. Sen sijaan, että dokumentin tekijä pureutuisi siihen, että miksi näin, hän toteaa kertojaäänenä: ”Noh, jokaisella on oikeus mielipiteeseensä.”

Linnanahteen ja Cheekin dialogikin on usein ensin mainitun esittämiä mielipiteitä, joita oletettu päähenkilö kommentoi tyyliin ”m-hmm” tai ”onko näin?”. En lähde tässä kolumnissa miettimään arvosanaa dokumentille, mutta sanotaanko näin, että Cheek olisi ansainnut viimeisestä vuodestaan dokumentin hieman kokeneemmalta dokumentintekijältä.

Oli dokumentissa hyvääkin, esimerkiksi se miten Cheekille työskentelevät ihmiset puhuvat työnantajastaan vaativana mutta kannustavana, haasteita mutta myös turvaa tarjoavana, kuuntelevana esimiehenä. Paljon puhuva on myös kohtaus, jossa Cheek reagoi Rzyn häviämään Emmaan.

Nyt jäämme jännittämään, saako Cheek tulevien vuosien aikana luotua suojatistaan Lukas Leonista saappaidensa täyttäjän. Cheek tekee levymerkkinsä Liiga Musicin puikoissa varmasti kovaa duunia enkä epäile etteikö Lukas Leon tekisi kovaa duunia uransa eteen, joten pakko arvostaa.