Milloin popmusiikista tuli mihin tahansa päivittäistavaraan verrattava tuote? ”Tässä ois nyt tää uus karkkimaku… eikun biisi, koska on halloween, mutta älkää odotelko levyä, koska tykkään tällee pudotella näitä biisejä tiedättekste.”
Sanni julkaisi perjantaina Dracula-nimisen kappaleen. Hänen puolustuksekseen on sanottava, että hän on aiemmin ilmoittanut pitävänsä halloweenistä, joten miksi ei kirjoittaa siihen liittyvää musiikkia, onhan joululauluja olemassa, ja vielä hyviäkin.
Harmi vain, että Dracula on hirveää musiikkia, täysin ajatuksen tasolle jäänyt yritys kirjoittaa dramaattinen ja romanttinen poplaulu vampyyrista. Erityisen hämmentäväksi kappaleen tekee se, että Sannin kohderyhmä lienee tällä hetkellä (Aku Ankka -yhteistyönkin perusteella) nuoriso, mutta Draculassa soi lähinnä slaavihenkinen Paula Koivuniemi sillä erotuksella, että Paulan esittämänä kappaleessa olisi aimo annos ironiaa.
Draculaa tehtäessä on varmasti mietitty, että mikä on pienin yhteinen nimittäjä kaikille suomalaisille, jotta saadaan tämä halloween hyödynnettyä. Dracula ja Joulupukki – molemmat hahmot selvittävät heti, että mihin aikaan vuodesta asia liittyy. Mikä voisi mennä vikaan? Satatuhatta striimiä päivässä, ka-ching!
Vaikka olen kauhufani, en välitä halloweenista lainkaan, ja koen Draculan jopa loukkaavana. Ette sitten muuta keksineet? Frederik keksi sen jo vuonna 1977! Kauhuelementtien karnevalisointi ei yksinkertaisesti sovi, koska oikea pelottelu on psykologista eikä perustu naamiaisasuihin. Sen vuoksi viime vuosien suurimmat kauhuleffahititkin, kuten Kirottu-saaga, ammentavat ihanien riivaajien lisäksi yksilöiden henkisestä epävakaudesta, tai jostain yhteisöstä, kuten mestarillinen Get Out.
Mutta Dracula on vain osa jatkumoa. Popmusiikin banalisointi ja rinnastaminen arkisiin asioihin kuten kaupassa käyntiin on suurimpia kulttuurivitsauksia tässä maassa. Kun on kevät, tehdään laulu keväästä kierrättämällä vanhaa hittiä (Adi L Haslan Kevät). Sannin syksyllä ilmestyneellä Kaunis koti -kappaleella parisuhde on sitä, että käydään Ikeassa ostamassa kulmasohva ja mietitään, että tuossa se sohvakin nyt on, vaikka kumppania ei enää näy.
Mitä ihmettä tapahtui sille Sannille, joka lauloi 2080-luvulla -jättihitissä sydäntäsärkevästi ”En ehkä osaa sulle puhua, jos annetaan ajan kulua / Mulla on ikävä sua vielä 2080-luvulla”?
Sanoitus, johon kaikki voivat samastua – koska aivan kaikki ovat ikävöineet jotakuta. Sen sijaan kaikki eivät samastu siihen, että rakkaus kulminoituu kulmasohvaan.
Mutta jos kerran arkipäiväistetään rakkaus viitauksilla Ikeaan ja Draculaan, niin tehdään se kunnolla: Sannin musiikista nauttiminen on muuttunut tänä vuonna julkaisustrategiankin vuoksi kuin lähitilan karitsafileen nauttimisesta olisi siirtynyt ahmimaan Atrian sikanautajauhelihaa. Epäilen, ettei mene kauaakaan, kun Sanni julkaisee Prisman sponsoroimana laulun siitä, miten rakastui lähimarketin juustohyllyllä. Oh l’amour!
Kyse ei ole samastuttavuudesta vaan itsensä päästämisestä aivan liian helpolla ja halusta miellyttää. Sanni ei ole enää teini, hän on 25-vuotias, ja hänessä olisi ainesta todelliseksi esikuvaksi, johtajaksi, joka uskaltaa puhua asioista ja laulaa rakkaudesta niin, että itkettää. Siihen eivät kuulu ikeat ja draculat, ne ovat takavuosien tietosanakirjoissa kohdissa ”sisustustavaratalo” ja ”naamiaishahmo”. Siihen eivät kuulu Cheek- ja Juha Tapio -coverit ensimmäisellä omalla areenakeikalla, jonka pitäisi sementoida artistin status tähtitaivaan kirkkaimpana, koska Sannin potentiaali taiteilijana on niin paljon suurempi kuin esimerkiksi Cheekin.
Dracula-karkkipussi maksaa suunnilleen euron, taide-elämys olisi mittaamattomasti arvokkaampi.
