Paperiarkit näyttävät tyhjiltä, sitten tuhrituilta. Silmä hahmottaa hitaasti. Tuossahan on… sehän on… onko se? Cheek, jumalauta!
Cheek ja Hjallis. Cheek siittimenä. Cheek Cheekinä.
Kauhean ankea lyijykynäpiirros Cheekistä ei ole yksin. Onko tuokin Cheek? Ja tuo, ja tuo. Nämä kaikki ovat näennäisen kömpelöitä suttuja, kuin kahdeksanvuotiaan ihailijan fanitaideteos nuortenlehden kerhosivuilla.
Fanitaide on väärennettyä. Niiden takana on Matti Närenkangas -niminen aikamies, ei orastavaa puberteettiaan säikähtänyt idolinkipeä nuori.
Yksi kerrallaan kännykän pieneltä Facebook-ruudulta kurkisteltuna nämä ovat tuskin enempää kuin liiaksi venytetty kertakäyttövitsi. Creatin kapeassa näyttelytilassa ne muuttuvat sukellukseksi syvälle tavoittamattomaan, kulttuurin pohjamutien atavistisiin virtauksiin. Kujanjuoksu läpi päälle kaatuvien lyijykynä-Cheekien on kihelmöivän uskonnollinen kokemus.
Cheek-ilmiötä on tutkittu, nälvitty, palvottu ja ihmetelty. Jare Tiihonen on henkilönä paennut taiteilijaminänsä taakse. Hänen parisuhteensa on salaisuus siinä, missä Cheekin seikkailut silikoni-augmentoitujen seurapiirikaunottarien ovat mitä dokumentoiduimpia. Kun Tiihonen antaa haastattelun, hän kertoo vain, mitä Cheek aikoo tehdä.
Tarinassa ei sinänsä ole mitään uutta. Ilkka Lipsanen on pukeutunut Dannyksi niin kauan, ettei edes Erika Vikman tiedä, kumman kanssa seurustelee. Juha-Pekka Välimaa menehtyi traagisesti Facebook-trolli Kauko Röyhkän nieltyä hänet nahkoineen karvoineen. Pop-taivaan fiktiohahmot kasvavat aina suuremmiksi kuin ihmiset, joihin ne on liimattu.
Silti Cheek herättää närää ”tuotteena”. Hän on hiphop-poliisin silmissä vähemmän aito kuin tuhannet muut salin kirkkaimpaan valokeilaan kätkeytyneet laulajatähdet.
Ehkä siksi, että Cheek on luomuksena määrätietoisempi kuin pelkkä Danny tai Röyhkä. Jare Tiihonen on tarkoituksellisesti työstänyt hahmostaan muovimaista, teollista olentoa. Hän on etäännyttänyt itsensä pelkäksi tarkkailijaksi. Vaikka hän puhuisi ”Jaresta”, hän puhuu Cheekistä.
Tietenkin Tiihonen fuskaa. Tämä on moninkertainen harhautusten ja vastaharhautusten paritanssi. Cheek on tuote, mutta myös tuotteen arkkitehti. Tiihonen on tehnyt kaikkensa saadakseen Cheekin näyttämään transatlanttisen major labelin ruotsalaisten tuottajasankareiden kliinisesti viimeistellyltä viihderobotilta. Amerikkalaiselta unelmalta. Jälki on ollut näyttävää, mutta ei lopulta uskottavaa. Jokin on viimeistelyssä väärin. Siinä on rakoja ja rosoa.
Tarvitaan huoneellinen väärennettyä ITE-taidetta osoittamaan, mitä Cheek on todellisuudessa: väärennettyä muovia. Kaikessa millimetrintarkassa tuotemaisuudessaankin Cheek on vain lahjakkaan amatöörin nikkaroimaa käsityötä, josta puuttuu CNC-sorvin piinallinen virheettömyys. Cheek on kirkonkylän grillikioskin hampurilainen, joka näyttää Big Macilta, maistuu Big Macilta, mutta ei ole Big Mac. Cheekissä maistuu lihamuki.
Taiteen ja viihteen, filosofian ja teepussiaforismien vastakkainasetteluissa yleensä oletetaan nollasummapeli. On vain ääripäät. Jos taide ei ole ”aitoa”, se on viihdettä. Kääntäen sen pitäisi tarkoittaa, että mikäli viihde ei ole ”aitoa”, se on väistämättä taidetta.
Närekankaan näyttelyssä kategoriat kiertyvät singulariteetiksi kuin kaksi käärmettä toisiaan nielemässä. Teokset, jotka yrittävät näyttää amatöörien tekemiltä. Kohde, joka yrittää näyttää ammattilaisten taidonnäytteeltä. Kaikki omia vastakohtiaan. Vähemmästäkin on pamahdettu uskoon.
Matti Närekangas – 365 kuvaa Cheekistä -näyttely avoinna 8.5. asti. Lisätietoja Facebookista.