Marginaalimusiikin tarkastaja – haastattelussa Rumban perustaja ja ensimmäinen päätoimittaja Miettinen

Rumban perustaja ja ensimmäinen päätoimittaja Miettinen täytti 60 vuotta tänään 21.5.2018. Julkaisemme merkkipäivän kunniaksi Rumbassa vuonna 2011 julkaistun haastattelun.

Mervi Vuorela

Harva mies on paiskinut yhtä paljon töitä kotimaisen punkin, garagerockin ja powerpopin eteen kuin Kimmo ”Tarkastaja” Miettinen. 35-vuotisen uransa aikana tämä musiikkimedian Leatherman on toimittanut useita pienlehtiä, pyörittänyt radio-ohjelmia, johtanut levy-yhtiöitä ja kirjoittanut kirjoja. Rumba-lehden perustajajäsen Miettinen on loppukesästä jälleen ajankohtainen, sillä tuolloin ilmestyvät miehen toinen romaani The Lovelies ja cd-boksi Miettinen – pieni rockhistoriikki 1979–2000. Enää pitäisi saada sitä rahaakin.

Pidätkö itseäsi Suomen musiikkimaailman John Peelinä?
”Mieluummin mä olisin Mike Korbik (Twang! Records ja Radio Eins). John Peel oli henkilönä ja vaikuttajana niin eri sfääreissä kuin minä. Lisäksi se oli helvetin laiska radiotoimittaja, joka soitti biisejä ihan miten sattuu. Joidenkin mielestä se oli varmaan charmanttia, mutta ei sen loppuvuosien teknotööttäystä ja muuta roinaa jaksanut kuunnella. Mielestäni teen parempia radio-ohjelmia kuin Peel.”

Frank Zappan mukaan rock-toimittajat ovat kirjoitustaidottomia ihmisiä, jotka haastattelevat puhetaidottomia ihmisiä viihdyttääkseen lukutaidottomia ihmisiä. Miksi ryhdyit toimittajaksi etkä muusikoksi?
”Koska olen epämusikaalinen ihminen. Kerran 15-vuotiaana yritin soittaa kitaraa, mutta kun en vielä kolmen tunnin jälkeenkään kuulostanut Jimi Hendrixiltä, katkeroidun niin pahasti, että jätin homman sikseen. Muutaman vuoden päästä yritin soittaa bassolla Stoogesin I Wanna Be Your Dogia, koska Shadowplayn Brandi oli sanonut, että siinä on maailman helpoin bassokuvio. Mulle sattui kuitenkin työtapaturma, koska käytin biisin opettelemiseen TV Eye Live -levyä, jolla soittaa pirun omintakeinen basisti (Tony Sales). Silloin kelasin, että jos tämä on olevinaan maailman helpoin bassokuvio, mulla ei ole mitään mahdollisuuksia.”

Elokuvassa Almost Famous (2000) nuori Rolling Stone -lehden toimittaja lähtee kiertueelle Stillwater-nimisen bändin kanssa. Kuinka realistisen kuvan elokuva mielestäsi antaa rock-journalismista?
”Mähän en ole ikinä ollut niin nuori ja viaton, kuin se poika oli siinä. Toisaalta taas rockbisnes oli juuri niin viaton, kun mä aloitin alalla. 1970–80-luvuilla koko touhu oli hirveän kilttiä ja pientä ja puhdasta, vaikka se ulospäin saattoikin näyttää vaaralliselta ja pelottavalta. Lepakkohan oli – kuten kaikki tiedämme – huumekaupan pesä. Jos mä oikein muistan, siinä leffassa oli bändäritkin bändien ystäviä. Sellaista se oli silloin aikanaan!”

Oliko ennen kaikki paremmin?
”Vielä 1970–80-luvuilla rockbisneksen pääpaino oli rock-tavulla, nyt bisnes-tavulla. Ennen oli mahdollista levyttää ihan älyttömiä kummallisuusprojekteja, kun taas nykyisillä isoilla levy-yhtiöillä ei ole minkäänlaista seikkailunhalua. Mun mielestä parasta mitä rock-musiikille voisi tapahtua olisi se, että rock’n’roll kiellettäisiin. Silloin 93 prosenttia tyypeistä häviäisi alalta ja jäljelle jäisivät ne oikeat tyypit, jotka tekisivät musiikkia laeista piittaamatta.”

Vuosina 1977–1980 päätoimitit suomipunkin merkittävintä fanzinea Hilsettä. Miten löysit punkin?
”Vahingossa. Ekassa Hilseessä taisi olla vain kaksi punk-sivua. Sen kautta jengi alkoi ottaa muhun yhteyttä, tyyliin ’mitäs tykkäät Eppu Normaalista tai Pelle Miljoonasta?’. Mulla ei ollut silloin hajuakaan mistä ne puhuivat. Mietin vaan, että keksiikö joku omasta päästään näitä nimiä. Sex Pistolsin kautta kaikki sitten lähti purkaantumaan. Punk täytti jonkun henkilökohtaisen tarpeen, vaikkei punk varsinaisesti ollutkaan se juttu, mitä kaipasin.”

Miten suhtaudut nykygraafikkojen ja -taittajien hinkkaamiin kiiltäväpintaisiin aikakauslehtiin?
”Onhan ne hienoja. Meillä ei kuitenkaan ollut muuta kuin se yksi Rotring-tussi, valkoista paperia, sakset ja kuvia muista lehdistä. Niillä me yritimme parhaamme! Hilseen alkuaikoina Lehessaaren Jari (Hilseen kuvaaja) lainasi isäpuolensa kirjoituskoneen, mutta mä sain sen rikki helvetin nopeasti. Sen jälkeen sama kaveri lainasi mulle äitinsä kirjoituskoneen, joka sekin meni rikki. Jos niitä koneita ei olisi tarvinnut heittää Vanajanrantaan kännipäissään kesäaamuna, Hilsettä olisi varmaan tehty koneella.”

Hilse oli myös levy-yhtiö, jolle levytti eräskin Hassisen kone. Vituttaako taloudellisesti, että myit Hilse-levyjen oikeudet Pokolle syksyllä 1980?
”Ei, koska mä tiesin, että Hassisen Koneesta on tulossa helvetin iso bändi. Poko maksoi mulle niiden debyyttilevyn masterista paljon rahaa, heh.”

Vuonna 1983 olit mukana perustamassa Rumbaa. Miltä lehti vaikuttaa 28 vuotta myöhemmin?
”Se on täysin eri lehti. Suurella sydämellä rockia harrastava perhe teki lapsen, joka sai hyvän rock-kasvatuksen, mutta kasvoi jupiksi.”

Jupiksi näyttäisi kasvaneen myös Yleisradio, jonne toimitit aikoinaan Kovan päivän ilta-, Räkärodeo-, Yölätti-, Kirjava Satama- ja Kitarama-ohjelmia. Mitä tapahtui?
”1990-luvun lopulla Yleisradiossa tehtiin aivan ihmeellinen linjanveto. Sen sijaan, että oltaisiin otettu mallia esimerkiksi BBC:stä, otettiinkin mallia Amerikan kaupallisista radioista. Yhtäkkiä alettiin tuutata soittolistoja, pistettiin sivuun hyviä ihmisiä ja ryhdyttiin satsaamaan radiopersooniin, joiden kätkätystä ei voi kuunnella radiovastaanotinta rikkomatta.”

Sinulla on ollut useita levymerkkejä, joiden parhaat biisit julkaistaan neljän cd:n kokoelmalla Miettinen – pieni rockhistoriikki 1979–2000. Tarvitseeko maailma esimerkiksi Erkki & Esinahkat -yhtyettä?
”Sä tulet hämmästymään, kun kuulet niiden 19-sekuntisen hc-biisin Hitleri on hyvä jätkä. Alunperin se julkaistiin Erkki & Aulis -kasetilla (Miettisen ja Rami Kuusisen huumoriduo), jossa haastateltiin Erkki & Esinahkat -nimistä rasistista hc-bändiä. Se on raakaa parodiaa muutamista senhetkisistä punk-bändeistä. Kun sen keskustelun ottaa pois biisin ympäriltä, se parodiallisuus on vaikeampi havaita. Mä elättelen sellaista toivetta, että joku ei tajua sitä ja hermostuu.”

Seisotko yhä kaikkien signaamiesi bändien takana?
”Paria poikkeusta lukuun ottamatta kyllä. Sen sijaan en ymmärrä, miksi Karkkiautomaatti ja Sugarrush eivät myyneet kymmeniätuhansia levyjä. Olen oikeasti kiistellyt kesäyössä taloni takapihalla erään intiaanipäällikön pojan kanssa siitä, kuinka jaetaan ensimmäiset miljoona markkaa, jotka tulevat Amerikasta Sugarrush-ennakkona. Sitten se levy myikin jotain muutamia satoja.”

Like julkaisee alkusyksystä toisen romaanisi The Lovelies. Mistä se kertoo?
”Se perustuu hyvin pitkälle erään lontoolaisbändin vuoden 1984 Suomen-kiertueeseen. Ne ketkä olivat paikalla, tunnistavat kyllä bändin. Olisin halunnut kirjoittaa rikosromaanin ennen tätä, mutta kustantajani sanoi osuvasti, että kirjoita ensin ne rokkikirjat ja ala vasta sitten kehittyä kirjailijana. Mulla on nyt 15 vuotta aikaa kirjoittaa 50 vuoden kirjat.”

Mitä haluaisit vielä elämässäsi saavuttaa?
”Rahaa. Lisäksi haluaisin olla rock-arkistoija. Siis se tyyppi, joka osaa kysyttäessä vastata, kuka oli Sex Pistolsin ekojen demojen tuottaja tai minkä biisin Frank Sinatra soitti toisella Lontoon keikallaan kolmantena kappaleena.”