Mellon Collie and the Infinite Sadness 25 vuotta – Smashing Pumpkins työstää levylle jatko-osaa

Lue levyarvio vuodelta 1995.

The Smashing Pumpkins julkaisi kolmannen studioalbuminsa ja yhden aikamme arvostetuimmista tuplalevyistä 25 vuotta sitten. Yli kaksi tuntia kellottava Mellon Collie and the Infinite Sadness ilmestyi 24. lokakuuta 1995.

Merkkipäivän lisäksi aihe on ajankohtainen, sillä Billy Corgan kertoi juuri työstävänsä Mellon Collie and the Infinite Sadness -albumilla alkaneen ja Machina / The Machines of God -levyllä (2000) jatkuneen trilogian päätösosaa. Kyseinen rock-ooppera tulee Corganin mukaan sisältämään 33 biisiä, mutta sen julkaisusta ei ole vielä tarkempaa ajankohtaa.

Mellon Collie and the Infinite Sadness oli ensimmäinen ja edelleen ainoa chicagolaisbändin Billboardin listaykkönen. Suomessa levy viihtyi albumilistalla 17 viikkoa, yltäen parhaimmillaan sijalle 14.

Levyltä löytyy useita vaihtoehtorockin klassikoita, kuten Bullet with Butterfly Wings, 1979, Zero ja Tonight, Tonight. Albumi oli Grammy-gaalassa ehdolla peräti seitsemässä kategoriassa, mutta voitti lopulta vain yhden. Pumpkinsin ensimmäinen Grammy tuli Bullet with Butterfly Wings -kappaleelle vuoden parhaasta hardrock-biisistä.

Rumbassa albumin arvioi neljän ja puolen tähden veroiseksi Jyrki Räikkä. Arvio löytyy alta, kuin myös Spotify-upotus ja musiikkivideoita.

Tummaa sydänverta ja musertavaa melankoliaa

The Smashing Pumpkins
Mellon Collie and the Infinite Sadness

Virgin

Arvosana: 4,5/5

Taide on varauksetta hyväksytty ja suositeltu terapiamuoto, mutta liekö hymistelyn takana pikemminkin yleisön yhteishyvä kuin taiteen pariin kannustetun terapoitavan oma etu? Toivon totisesti, että raastava itsetutkiskelu tekee Billy Corganille muutakin hyvää kuin parantaa hänen likviditeettiään. Muuten Smashing Pumpkinsin kahden tunnin mittaisessa tupla-albumissa ei voi liottaa omia sielunriekaleitaan tuntematta syyllisyyden väristyksiä; Ian Curtisin ja Kurt Cobainin jäljet pelottavat.

Mutta heitetäänpä empatialla vesilintua ja hyväksytään tirkistelyn tarve osaksi ihmisen luontaista uteliaisuutta. Tosiaksi jää, että Smashing Pumpkins parantaa yhä juoksuaan, vaikka alkuvauhtikin on ollut pelottavan hyvää. Täysipainoisen parituntisen kokoaminen uudesta materiaalista kuulostaa ylivoimaiselta suuruudenhullulta urakalta, mutta Corganin poppoolle mikään ei tunnu olevan ylivoimaista. Sen enempää albumin jännite kuin temaattinen yhtenäisyyskään eivät ehdi herpaantua 28 kappaleen aikana. Harvat suvantokohdat toimivat vain taiteellisina taukoina, joiden aikana on mahdollisuus vetää henkeä. Albumi pitää jännitteensä kuin taiten ohjattu kokoillan elokuva. Mellon Collie nouseekin Pink Floydin The Wallin henkiseksi sukulaiseksi, vaikkei ensin mainittua olekaan filmattu – vielä.

Smashing Pumpkins tekee genrerajoista pikkelsiä risteilemällä rohkeasti äärestä toiseen. Pianon kannattelemasta nimikappaleesta siirrytään jouhevasti Tonight, Tonightin sinfoniseen täyteläisyyteen ja Zeron raavaasta perusrockista on vain askel To Forgiven kaltaisiin akustisesti sykkiviin balladeihin. Mahtipontinen operetti Porcelina of the Vast Oceans elää sopusoinnussa samalla albumilla By Starlightin hienovaraisen popin kanssa, eikä Tales of the Scorched Earthin heavypaahto vierasta rinnakkaiseloa Beautifulin lapsekkaan hämylaulannan kanssa. Sirpaleista rakentuu kuitenkin ehjä ja looginen kokonaisuus, jossa huimatkin loikat vaikuttavat luontevilta liukumilta.

Teholiimana kappaleiden välissä on ennen kaikkea Corganin persoona, joka väräjää tuskaisesti joka solullaan mukana niin teksteissä kuin tulkinnoissakin. Tummassa sydänveressä ja musertavassa melankoliassa rypevä albumi takaa niin syvän katharsiksen, ettei omakohtaiseen kokemukseen enää ole tarvetta. Onneksi virtuaalimatkan hintaan sisältyy aina paluulippu.

Jyrki Räikkä