Sanoittaja-levytuottaja Vexi Salmi kuoli tiistaina 8.9. nopeasti edenneeseen sairauteen Helsingin Terhokodissa. Hän oli 77-vuotias.
Suomen kansa rakasti Vexi Salmea, koska Vexi Salmi oli työmies. Hänen tapanaan oli vähätellä tekemisiään, ja hän vaivaantui, kun hänen tekemisiään ylistettiin. Salmi ennätti usein sanomaan haastatteluissa, ettei oikein edes muista tekemiään tekstejä. Lisäksi hän totesi toisinaan, että olisi oikeastaan halunnut elämässään olla jotakin muuta, kuten kirjailija tai kuvataiteilija.
Salmi ei kuulemma juurikaan tehnyt muistiinpanoja, vaan istuessaan kirjoittamaan hän antoi alitajuntansa sotkea asiat ennen niiden paperille päätymistä. Sitä vastoin esimerkiksi hänen oppi-isänsä Toivo Kärki kuulemma kuunteli radiota ja katsoi televisiota yhtä aikaa ja kirjoitteli lappuja alvariinsa ylös, ettei vain jäisi mistään tärkeästä paitsi.
Vexi Salmen metodissa oli kursailematonta, arkista mystiikkaa. Manuaalit hittoon, nyt vain tehdään. Sellainen huolittelemattomuus oli kansanomaisuuden näkökulmasta hyväksi, vaikka Salmi sonnustautuikin solmioon.
”Mä ravistan vanhaa vasua ja panen vaan sanat eri järjestykseen. Ja panen uuden nimen”, hän tiivisti vaatimattomasti malliaan toimittaja Roman Schatzille vuonna 2014.
Hän puhui totta. Salmi tosiaankin oli viimeiseen asti muodon ystävä. Tärkeää oli, että teksti toimi teknisesti ja riimit olivat kohdallaan. Kun puurrettiin sydämeenkäypää iskelmää kansalle, ei varaa avantgardeen juuri ollut. Tyylilajina oli viihde.
Välillä tuloksena oli turpeankliseistä pötköä, mutta kyllähän punainen maito ja lenkkimakkarakin yleisölle maistuvat. Salmi tiesi sen.
Salmen kaltaisia monilahjakkaita ja hurjasti aikaansaaneita tekijöitä – kuten vaikkapa Gösta Sundqvistia – yhdistävä tekijä on selkeän ironinen ote heidän ydintekemiseensä.
Tästä kenties tragikoomisin esimerkki lienee Vexin tuotannon ensisijaiselle ääneenlaulajalle Irwin Goodmanille tehty, suomalaisten ennakkoluuloja pilkannut Mutakuono ja lakupelle.
Muistammehan, miten siinä kävi: somalipakolaisten vastaanottamiseen valmistautunut kansakunta ottikin laulun tosissaan, ja ehtipä Irwinkin lausumaan Neil Hardwickin tv-ohjelmaan tehdyssä legendaarisessa vierailussaan perinteisen litanian siitä, miten ”niille annetaan kaikki heti valmiiks…”
”Älä höpötä, oo hiljaa, sä oot tyhmä”, vaientaa kiusaantunut Vexi kansansuosikin. Avaruusolion näköiseksi kuihtunut Juice Leskinen höröttää kaksikon toilailulle vieressä.
Perään Hardwick tivaa, kuvitteliko Vexi oikeasti, että suomalaisilla riittäisi ironiantaju kappaleen ymmärtämiseen.
”Ainahan sitä toivoo että tämäkin kansa sivistyis ja olis… normaalin ihmisen tasolla”, tämä vastaa raflaavasti.
Kekkoslovakiasta toipuva yleisö kohahtaa.
Suomen kansa vähän tykkää, kun sitä haukkuu juntiksi. Senkin Salmi tiesi.
Lieneekö tämä masokistinen hykerrys 1800-luvun kansallismielisen valistuksen peruja, sillä olihan Irwinkin Vexille samanlainen luomus kuin Saarijärven Paavo J. L. Runebergille: suomalaisuutta karikatyyrimäisesti peilannut antisankari, joka kaiken lisäksi syntyi liioittelun ja ironian kautta.
Antti Hammarbergille iskettiin akustinen kitara käteen, hankittiin kauhtuneet rytkyt, varastettiin Bob Dylanilta nasaali honotus ja keksittiin muutama ”protestilaulu” esitettäväksi.
Lainausmerkit ovat tarpeen, koska Salmen itsensä mukaan nuo kappaleet olivat silkkoja ”rallatuksia” – sikailua, jolla pyrittiin korkeintaan ”järkyttämään ihmisten mielenrauhaa”, eikä muuttamaan maailmaa. Näin hän myönsi Ylen 70-vuotishaastattelussa vuonna 2012.
Silti ylivoimaisesti nerokkain ”postmodernin” ja ”metatason” kaltaisilla erikoissanoilla kuvattava Salmen yksittäinen teos on Kai Hyttisen vuoden 1985 Tänään-albumille kirjoitettu Tanssikeikka, käännös Tina Turnerin Private Dancer -klassikosta.
”Samat laulut tuhat kertaa / Käymään vain ja Dirlanda / En itse penninkään vertaa / Niistä enää irti saa.”
Teksti on nerokas kahdesta syystä:
Se rikkoo neljännen seinän. Sikäli se on ehkä lähimpänä avantgardea, mihin Salmi sanoittajanurallaan uskaltautui. Vexi käänsi Mark Knopflerin kirjoittaman tarinan leipiintyneestä stripparista kotimaisille iskelmälavoille ja pani Hyttisen laulamaan itsestään.
Lisäksi teksti on hämmentävän rehellisenkyyninen kuvaus keikkamuusikon ammattitaudista; siitä, että välillä hittien laulaminen nyt vain vituttaa. Tekstin yleisöstäkin katsovat tympeäkatseiset juopot kuin mistäkin Martti Huuhaa Innasen maalauksesta.
Eräs ystäväni kuvaili tätä tunnelmaa sanoilla ”Miami Vice Hämeenkyrössä”: kappaleesta aistii haalean valaistuksen, kimalleverhot, kulahtaneen parketin, nihkeät tekokuitupaidat sekä viinalta haisevan, pistävän hien. Liukkaan mutta kitschin ajan hengen, 1980-luvun urbaaniuteen aukenevan Suomen. Yhteiskunnan, joka vielä vähän opettelee olemaan.
Mahdollisesti Salmi piruilee tekstissä myös kollegoilleen Juha Vainiolle ja Saukille – sanoittajille, jotka kirjoittivat yllä siteeratussa katkelmassa mainitut Hyttisen hitit.
Ironian ja kyynisyyden pilkahduksista huolimatta Salmi ehdottomasti rakasti työtään. Ei hän olisi muuten tehnyt sitä kuudella vuosikymmenellä ja loihtinut kriittisellä hetkellä unohtumattomia klassikoita niin Katri Helenalle kuin Vesa-Matti Loirillekin.
Silti Salmi tiesi, että se oli vain työtä. Hän säästi aidot intohimonsa muualle – ja siksipä ne eivät kiinnostaneet suurta yleisöä lainkaan samalla tavoin. Jos olet joskus lukenut jonkun Vexi Salmen vajaasta kymmenestä romaanista, niin kerrohan minullekin!
Erityisen merkittävä hahmo Salmi oli kuvataiteen keräilijänä. Hän harrasti taidetta puhtaasti rakkaudesta, ja kokosi hänen ja vaimonsa Katri Wannerin yli 500 teosta kattavan kokoelman luottaen lähinnä omaan makuunsa. Yksityiskokoelmana se on yksi Suomen suurimpia – ellei suurin. Kymmenen vuotta sitten Salmi lahjoitti kokoelmansa synnyinkaupunkinsa Hämeenlinnan taidemuseolle. Toivoa sopii, että Sunny Car Centerin kotikaupunki osaa vaalia kokoelmaa sen edellyttämällä arvokkuudella.
Salmen rakkaus taidetta kohtaan antoi osviittaa myös hänen elämänarvoistaan, jotka hän Irwin-teksteissään korkeintaan löi läskiksi. Kovaa musabisnestä (ja siinä samalla myös konkurssin) tehnyt Salmi moitti Iltalehteen ja Apuun kirjoittamissaan kolumneissa kapitalistisen ajattelun tunkeutumista kaikille elämänalueille ja haukkui veropakolaisia.
Lisäksi hän joogasi, luki teosofiaa ja ryhtyi kasvissyöjäksi jo 1980-luvulla – eli ei muistuttanut oikeastaan millään tavalla sellaista keskivertosuomalaista, jonka viihteeksi hän laulunsa kirjoitti.
Vexi Salmen edustama kulttuuri on jäänyt jo ajat sitten edustamaan nostalgiaa ja ”boomereiden” aikakautta, eikä hän juurikaan kokenut tarpeelliseksi ottaa kantaa nykypäivän sanoittajien meininkiin.
Salmessa kuitenkin säilyi loppuun asti eteenpäin katsova, poikamainen innokkuus. Hän ei papparaistunut, eikä koskaan tuntunut ”vanhalta”; korkeintaan vain arvokkaalta. Samanlaiseen vekkulin iättömään habitukseen ovat kyenneet kotimaisista miestaiteilijoista ehkä korkeintaan Jukka Virtanen (RIP) ja M. A. Numminen (kauan eläköön!).
Kenties nuorekkuus kumpusi siitäkin, että Vexi Salmi vaikutti löytäneensä rauhan ja tasapainon. Hän oli tyytyväinen elämäänsä ja saavutuksiinsa. Näin hän lausui jo viisikymppisenä Radiomafian Kohtaaminen-haastattelussa vuonna 1993:
”Mulla ei oo sitä tunnetta että ’voi kun ois nuorena uskaltanu’. Mä voin mennä ihan tyytyväisenä hautaan ja hymyillä.”
Uskon, että Vexi Salmi hymyili loppuun asti.