”Radiohead on tehnyt komeimman albuminsa” – täyden kympin Kid A 20 vuotta

OK Computerin seuraaja julkaistiin päivälleen 20 vuotta sitten.

Radiohead julkaisi Kid A -albuminsa 2. lokakuuta 2000 eli päivälleen 20 vuotta sitten. OK Computerin seuraaja menestyi komeasti Suomessa: albumilistan toinen sija ei ole pöllömmin tällaiselta taiderockilta. Myös kriitikot vastaanottivat levyn suopeasti: Tero Valkonen paiskasi Kid A:lle täyden kympin arvosanaksi Rumbassa. Alla 20 vuoden takainen arvio ja Pasi Kostiaisen haastattelu.

Radiohead
Kid A

EMI

10

Radiohead on tehnyt komeimman albuminsa, ja on ihme ellei se ole vuoden levy. Kid A jos mikä on progressiivista sanan varsinaisessa merkityksessä. Yhteys historiaan pysyy, mutta musiikillinen uudistushenki elää kunnioitettavan vahvana. Radiohead-kloonien helvetti on alkanut.

Bändi on hylännyt totutut kappalerakenteet. Tekstit eivät ole tarinoita vaan fraasikokoelmia. Laulua on käsitelty niin rajusti, ettei sanoista tahdo saada selvää. Laulu upotetaan muun äänimassan sekaan. Kaikki on loogista jatkoa edelliseen levyyn.

Kid A:n aiheita ovat paranoia, kontrollin menettäminen ja neuroosit, jotka kontrollin menettämisen pelko aiheuttaa. Ne olivat mukana jo OK Computerilla. Esimerkiksi: Paranoid Android kuvasi vainoharhaisen kokemuksen. Karma Policen kertoja menettää otteen itsestään. No Surprises -kappaleen kertoja kaipaa turvaan, jossa kaiken voisi tietää ennalta.

OK Computer kuvasi pelkoja perinteisin keinoin. Nyt sekä tesktit että musiikki ovat peräisin pelkojen hajottamasta maailmasta. Avausraita Everything In Its Right Place panee vastakkain järkkyneen mielen ristiriitaiset huomiot. Toinen vakuuttaa, että kaikki on kohdallaan ja toinen kertoo päähenkilön heränneen siihen, että imeskeli sitruunaa.

Mielen kauhuja lisäävät yksinäisyys ja kaiken tuhoutumisen pelko. Kid A puhuu kännyköiden ja huonon seksin maailmasta, jossa ihmiset eivät enää kohtaa (”everyone is so near / so alone”) eivätkä ymmärrä toisiaan (”what’s that you try to say?”). Jääkausi ja muut ympäristökatastrofit uhkaavat. Koska ongelmia ei voi ratkaista, sekä ne että oma olemassaolo täytyy kieltää (”I’m not here / this isn’t happening”). Kid A on salavihkaiseen tapaan yhtä poliittinen kuin bändin julkilausumat.

Innoittajana on selvästi ollut amerikkalaiskirjailija Thomas Pynchon, joka kuvaa mahdottomia yrityksiä hahmottaa maailman kaaosta. Yhtye on jopa ottanut fanipostijärjestelmänsä nimen W.A.S.T.E. Pynchonin romaanista The Crying of Lot 49. Small talk -kommunikaatio on jätettä.

OK Computerilla kehitelty androiditeema etenee siten, että ihmisääni soi harvoin puhtaana. Se on yleensä mennyt koneen läpi, mikä lisää sen hätää. Koko äänimaisema on tähän perusajatukseen nojaava yhdistelmä akustista ja elektronista, soitettua ja ohjelmoitua. Oivallus on vahva, kuten toteustuskin.

Tarttuvien kertosäkeiden sijasta Kid A tarjoaa tunnelmia. Nimibiisin japanilaissävyinen melodia ja pehmeät perkussiot ovat maagisia. The National Anthemin läpi kantaa loistava bassoriffi, ja biisin lopulla kuullaan torvisektiota, joka tuo mieleen Captain Beefheartin Magic Bandin. Moni idea viittaa menneisyyteen, mutta mikään ei tyydy toistamaan sitä.

Kid A on yhdistelmä ”teknoa” ja ”rokkia”, ja kokonaisuus on luotu niin hyvin, että on yhdentekevää, tuleeko ääni ihmisestä vai koneesta. Se on raja-aitojen kaatamista parhaimmillaan. Kuin muistuttaakseen monipuolisuudestaan yhtye on tehnyt instrumentaalihelmen Treefingers, joka tuo mieleen Brian Enon ja Robert Frippin äänimaisemamusiikin.

Kid A on epätoivoinen mutta äärimmäisen kaunis kokonaisuus. En osaa sanoa, miksi teollisen maailman ahdingossa rypevä albumi kuulostaa lohduttavalta, mutta niin sen koen. Oli myös ilahduttavaa huomata levyn korkea listasijoitus. Innovatiivinen musiikki elää ja koskettaa.

Tero Valkonen

Radiohead-haastattelu. Klikkaa kuvaa suuremmaksi.